Selviytyjät: The Whitsundays Islands

DSC_9725

Tätä odotettiin ja pelättiin etukäteen. Kaksi yötä saarella ilman sähköä, vettä taipuhelimen signaalia. Alkeelliset vessat sentään löytyi, mutta muuten olimme omillamme. Huomattavasti yleisempää on käydä saarella järjestetyllä kiertomatkalla, mutta me halusimme säästää rahaa ja siksi valitsimme telttailuvaihtoehdon. Ei tämäkään lysti silti ilmaiseksi tullut, sillä edestakainen lauttamatka maksoi AU£155 (n. 100€).

Olimme onnekkaita ja saimme rannan toisen telttailualueen ensimmäiseksi yöksi kokonaan itsellemme. Toinen sijaitsi pienen metsän takana, jonne emme nähneet tai juuri kuulleetkaan, joten tuntui kuin olisimme olleet rannalla keskenämme. Toisena yönä saimme seuraksemme australialaisia melojia, joista emme aluksi olleet kovinkaan iloisia, mutta jotka osoittautuivat lopulta ihan kelpo tyypeiksi.

DSC_9734 DSC_9727

DSC_0033

Raahasimme saarelle hirveän läjän ruokaa ja tarvikkeita. Voi kuulostaa tyhmältä toiminnalta, mutta saaren olosuhteet vain olivat sellaiset, että kaikki härpäkkeet tulivat tarpeeseen. Vettä saimme n. 60 litraa, mikä oli enemmän kuin tarpeeksi. Ruoka koostui lähinnä purkkiruuista, hedelmistä, pähkinöistä ja leivistä. Jouduimme vuokraamaan märkäasut, sillä meressä uiminen paljaaltaan oli vaarallista minimaalisten meduusojen takia. Vuokrasimme myös räpylät ja muut snorklausvarusteet. Vaatteita emme paljoakaan saarelle ottaneet, sillä ilma oli melko kuuma ja rannallahan sitä eleltiin, eli bikineissä keikuttiin koko päivä. Jokaisella oli mukanaan myös kirja, mikä tuli saarella ehdottomasti tarpeeseen.

Olimme pelänneet etukäteen kuinka saisimme ajan saarella kulumaan. Tämä ei todellakaan muodostunut lopulta ongelmaksi. Tekeminen toki koostui pääosin rentoilusta, mutta tylsää ei tullut. Vedimme useita päikkäreitä pitkin päivää ja sitten vain lueskelimme tai otimme aurinkoa. Aktiivisinta puolta edustivat snorklailu, päiväretki saaren toiselle ja kuvien otto.

DSC_0015

DSC_9760

DSC_0036

DSC_0029

Kuvausrekvisiittaa...

Kuvausrekvisiittaa…

Tuo päiväretki saaren toiselle puolelle oli pieni katastrofi. Lähdimme sinne tarkoituksenamme löytää eräs paikka, jonka olimme valokuvissa nähneet. Jostain olimme saaneet tietoomme, että rantaviivaa kävelemällä se pitäisi löytyä. Heti alkuun sain rakon varpaaseeni, sillä tyhmänä laitoin varvassandaalit jalkaan. Hiekka oli todella pehmeää ja kävely siksi vaivalloista. Lisäksi aurinko alkoi porottaa koko ajan kuumemmin ja kuumemmin, mikä vei energiaa entisestään. Vesivarannot hupenivat nopeasti. Välillä oli pakko levähtää varjossa.

Tuo matka yhteen suuntaan vei varmaankin jotain puolisentoista tuntia. Lopulta tulimme paikkaan, josta emme päässeet enää etenemään uimatta minnekään. Se ei toki ollut saaren kärki, mutta vesi katkaisi tiemme. Se ei kuitenkaan millään tavalla muistuttanut kuvissa nähtyä paikkaa. Odottelimme sitten siellä jonkin aikaa, josko olikin nousuvesi emmekä siksi nähneet kyseistä hiekkakuviota.

b4c92b8e53fd3f4a370131c04734a46d

Tämän olisimme siis halunneet nähdä. Kuva Google kuvahausta.

Nyt kun tuota kuvaa katsoo niin emmehän me maanrajasta sitä olisi edes voineet hahmottaa. Ja tosiaan, tuo ”joki” oli täynnä vettä, eikä siitä laskeutunut tunninkaan odottelulla. Vuorovesi-ilmiöhän näkyi tuolla todella selvästi vuorokauden sisällä, joten ihan perustellusti odoteltiin. Lopulta kuumuus kuitenkin voitti ja oli pakko lähteä takaisin.

DSC_9952

DSC_9951

Kotia kohti

Kotia kohti

DSC_9987 DSC_9989

Snorklaaminen oli varmasti saaren parasta antia. Ensimmäistä kertaa veteen mennessäni muistinkin sitten, että pelkään kaloja. Ne tosiaan uiskentelivat ihan rannan tuntumassa, eikä sitä tajunnutkaan, että ne olivat siinä ihan jalkojen juuressa ennen kuin itse sukelsi. Kiljahtelin vähän väliä maskiini, mitä onneksi kukaan toinen ei kuullut. Uteliaisuus voitti pelon ja uskaltauduin jopa hieman kauemmaksi rannasta. Sieltä löytyikin sitten ihan oikea riutta, jossa oli satoja erilaisia kaloja ja kasveja. Se oli ihan huikeaa, sillä en ollut osannut odottaa mitään sellaista. Ja äärimmäisen pelottavaa.

Eehhehe.

Eehhehe.

 

 

Meillä oli saarella runsaasti eläinkavereita, kuten arvata saattaa. Nämä kaverit eivät aina olleet ihan sieltä ystävällisimmästä päästä. Ruuat ja roskat piti aina peittää todella hyvin, muuten leiri oli täynnä lintuja. Ja aina ne pirulaiset jostain jotain löysivät. Nokkivat vaikka sitten muovipussit rikki, jos ei muuta. Rannalla oli myös jonkinlaisia vihreitä paarmoja, jotka purivat ärsyttävästi. Paarmojahan en ole missään muualla Australiassa nähnytkään. Lisäksi yhdessä märkäpuvuista lymyili skorpioni ja yksi seurueestamme näki käärmeen.

Onneksi oli sitten näitä rakastettavampiakin otuksia. Ehdoton suosikkini oli leirissämme hengaileva varaani, jonka nimesimme Eddyksi. Yömyöhällä paikalla vieraili myös minikokoinen kengurupariskunta, jotka pussailivat keskenään. Aaws!

DSC_9769

Eddy

Tämä oli jokin kummallinen rannalle huuhtoutunut elävä olio. Tuolta rakosista työntyi jalkoja ulos.

Tämä oli jokin kummallinen rannalle huuhtoutunut elävä olio. Tuolta rakosista työntyi raajoja ulos.

Saari oli todella upea kokemus, eikä kukaan olisi halunnut lähteä sieltä pois. Toki saarella oli päiväsaikaan paljon enemmänkin turisteja, mutta saimme olla omalla leirintäalueen rannallamme rauhassa. Lukuunottamatta tietysti muita leiriytyjiä, mutta ei heitäkään montaa ollut.

DSC_9798

 

 

Ilmoitusluontoista asiaa

Nyt kävi niin, että tietokoneeni näyttö sanoi itsensä irti, enkä näin ollen pysty päivittämään blogiani. Kännykällä kirjoittaminenkin onnistuisi, mutta on erittäin epämiellyttävää, sillä kerrallaan näkyy vain yksi rivi tekstistä. Lisäksi kaikki valmiiksi muokatut kuvani ovat tietysti koneella, joten en niihin käsiksi pääse. Siispä bloggaaminen jää nyt tauolle siksi aikaa, että saan koneen huoltoon.

Tällä hetkellä olen Melbournen lentokentällä. Siis yli 3000km etelämpänä kuin eilisessä sijaintipaikassani Cairnsissa. Lensin tänne jo eilen päivällä ja vietin illan kuljeskellen kaupungilla. Yöksi tulin takaisin lentokentälle, koska en raaskinut mennä hostelliin. Ihan mukavasti tuossa kovalle penkilläkin nukkui, mitä nyt heräili vähän väliä.

Seuraavat yöt tulen viettämään jälleen kerran teltassa – tai siis swagissa, eli yhden hengen teltassa. Suuntaan nimittäin Ulurulle (Ayer’s Rockille), jossa minut ottaa hellään huomaansa matkajärjestäjä nimeltä Rock Tour. Kolme päivää palloilen tuolla isolla kivellä ja Kata Tjutann kansallispuistossa, minkä jälkeen menen vielä Alice Springsiin muutamaksi päiväksi.

Sitten lennänkin Sydneyyn pariksi yöksi, jonka jälkeen koittaa kotimatka! Viikko enää siis Australiassa. Tunteet ovat ristiriitaiset. Toisaalta odotan innolla kotiin pääsyä, toisaalta tulee ikävä tätä maata ja ihmisiä. Eilen sanoin ensimmäiset hyvästit kahdelle roadtripin jäsenellemme ja oli haikeaa. Muut näen vielä Sydneyssä.

Voi olla, että kirjoittelen puhelimella kuulumisia paahtavasta keski-Australiasta (sääennuste lupailee +40 astetta tälle päivälle). Toisaalta voi olla, että en. Kuvat ovat kuitenkin minulle niin tärkeä osa blogiani, että niiden puuttuminen ei innosta kirjoittelemaankaan.

Lue loppuun

Perillä ollaan

2914 kilometriä ja 13 päivää takanapäin. Saavuimme määränpäähämme Cairnsiin eilen. Olemme nyt hostellissa ja kyllähän sängyssä nukkuminen oli erimukavaa lähes kahden viikon telttailun jälkeen. Nukuin toki teltassakin ihan hyvin, toisin kuin vähemmän telttailleet miehistömme jäsenet, mutta sänky on aina sänky. Ainakaan täällä ei herää joka aamu viideltä jäätävään lintukonserttiin.

Jatketaanpas siitä mihin jäätiin. Gold Coastilta suuntasimme Brisbaneen, josta nappasimme kyytiin toisen suomalaisen – ainoan miesvahvistuksemme. Henri on myös vaihtari, mutta tuli mukaan vasta tässä vaiheessa, sillä hän oli käymässä Uudessa-Seelannissa.

20151127_124135

Jouduimme tekemään uudelleenjärjestelyitä uuden tulokkaan johdosta. Henri vaihdettiin saksalaisen Marien tilalle toiseksi kuskiksi, sillä muuten hän olisi harteikkaana miehenä vienyt liikaa tilaa autossa. Kyllä, tilanpuute oli niin suuri, että jouduimme miettimään jopa ihmisten kokoa, haha! Autokin pakattiin aina uudelleen ja uudelleen, jotta jokainen millimetri saatiin hyötykäyttöön.

Brisbanesta ajoimme Hervey Bayhyn, joka oli kohteenamme ainoastaan Fraser islandin vuoksi. Fraser on maailman suurin hiekkasaari ja siellä on kuulemma paljon nähtävää. Itse kuitenkin skippasin tuon reissun, sillä se ei mitenkään sopinut enää budjettiini. Toisaalta en ollut ollenkaan pahoillani vapaapäivästä, jolloin sain rauhassa kirjoitella blogia sun muuta.

Gold Coast

Gold Coast

Meille kävi pieni haksahdus ja Fraserille menijät missasivat lautan, johon olivat ostaneet liput. Menimme väärään paikkaan epäselvien ohjeiden takia, emmekä enää ehtineet oikeaan paikkaan ennen lautan lähtöä. Onneksi he saivat mahdollisuuden mennä seuraavana päivänä uudestaan, eivätkä rahat menneet hukkaan. Meidän jatkosuunnitelmiimme se toki vaikutti melko paljon. Olimme aikoneet käyttää sen seuraavan päivän Airlie Beachille ajamiseen, joka on lähtöpiste Whitsundays Islandille. Hervey Baysta sinne ajamiseen menee noin kymmenen tuntia. Siispä jouduimmekin lähtemään ajamaan yötä vasten porukan palattua Fraserilta. Jouduimme myös tekemään kaikki hankintamme jo Hervey Bayssa sekä pakkaamaan kaikki kamppeenne tulevia päiviä ajatellen. Tähän menikin sitten kokonainen päivä.

received_10153739359457118

Ajaminen yöllä osoittautui odotettua raskaammaksi. Sovimme, että etupenkillä istuva pysyisi aina hereillä kuskin kaverina turvallisuussyistä. Ajoin itse ensimmäisenä, koska satuin jo muutenkin istumaan kuskin paikalla, kun kävin noutamassa muut lautalta. Suhteellisen helppo nakki siis. Yhdeksän aikoihin illalla Henri hyppäsi puikkoihin ja minä valvoin hänen seuranaan.Telttaillessa olimme tosiaan tottuneet menemään nukkumaan hyvin aikaisin, joten ei ihme, että jo tässä vaiheessa muut nukkuivat.

Jossain vaiheessa teki todella tiukkaa pysyä hereillä, mutta pysähdyksellä mäkkärissä ja mustalla kahvilla saatiin ostettua lisäaikaa. Lopulta mekin pääsimme nukkumaan lyhyesti, kun Marie ajoi viimeisen osuuden. Mitenkään mukavasti ei toki tullut nukuttua ja kun pääsimme perille neljän aikaan aamuyöstä, nukuimme sitten jonkin aikaa satamassa taivasalla.

Whitsundaysta kirjoitan erikseen, sillä kokemus oli yksi parhaimmista koko vaihtoaikana. Sen verran voisin kuitenkin raottaa, että kyseessä on saari, jossa telttailimme kaksi yötä. Paikka on todella suosittu turistikohde ja ihmiset yleensä vierailevat siellä ohjatuilla turistimatkoilla. Me sen sijaan ostimme vain lauttalipun ja retkeilyoikeuden, millä säästimme todella paljon rahaa. Ei sähköä, ei vettä, ei kenttiä. Vain luonto ja me.

received_10153739359167118

Nyt täytyy kuitenkin alkaa valmistautumaan illan menoihin. Tänään on siis 25. syntymäpäiväni ja luvassa on jonkin asteista juhlintaa. Kröhöm. Palailen taas langoille, kunhan ehdin!

 

Kansainvälisiä tuulia roadtripiltä

Ajattelin tässä välissä kirjoittaa tämän hetkisen reissun tuntemuksista ja kuulumisista näin tuoreiltaan. Palaan Uuden-Seelannin postauksiin, kunhan löydän aikaa kirjoittaa niistä.

Jätimme sunnuntaiaamuna Canberran taaksemme ja suuntasimme ensimmäiseksi Sydneyyn noutamaan vuokra-automme. Ryhmädynamiikka oli samantien kunnossa, eikä kolmen tunnin odottelu vuokra-autofirmalla saanut hermojamme kiristymään. Päinvastoin, nauroimme ihan kaikelle tyhjänpäiväiselle, niinkuin hyvät kaveriporukat yleensäkin.

Yhteensä koko karavaanissa on 11 henkeä kahdeksasta eri maasta. Autoja on kolme ja päämääränä on telttailla koko matka Cairnsiin saakka. Minun autossani on lisäkseni yksi saksalainen, yksi sveitsiläinen ja yksi meksikolainen. Hyvin kansainvälinen porukka siis. Muissa autoissa on ihmisiä Norjasta, Ruotsista, Argentiinasta, Belgiasta ja Meksikosta.

Suunnitelmamme vaihtelevat hieman autokunnittain ja loppua kohden tiemme erkanevat. Näin jättimäistä ryhmää on yksinkertaisesti mahdotonta pitää koossa koko matkaa, mikä ei toisaalta haittaa. Jokainen voi tehdä mitä itse tykkää, eikä tarvitse mukautua toisten tahtoon.

Ensimmäisenä päivänä haimme saksalaisen Marien kanssa tuntumaa autoon. Me kaksi ajamme ja toiset lähinnä nukkuvat. Välillä toki lauletaan ja otetaan selfieitä. Hiljaisia hetkiä ei juurikaan ole.

Toisena päivänä autoilu alkoi jo sujua rutiinilla, eikä isommatkaan kaupungit enää pelottaneet. Ensimmäisen yön vietimme Port Macquariessa, jossa olinkin käynyt jo aikaisemmalla Roadtripilla. Siellä törmäsimme ensimmäistä kertaa erikoiseen parkkikulttuuriin, jossa auto jätetään parkkiin ilman minkäänlaisia lippuja tai kiekkoja. Parkkiaika on kaksi tuntia ja kun tuo aika on kulunut, maanalainen mittari kutsuu paikalle parkkipirkon sakottamaan auton. Melkoista.

Seuraavat kaksi yötä vietimme Byron Bayssa, joka on idyllinen pikku hippikaupunki. Söimme siellä ehkäpä maailman parasta jäätelöä paikassa nimeltä Gelati. Muuten siellä ei ollutkaan juurikaan nähtävää, lukuunottamatta majakkaa, jossa olin käynyt jo edellisellä kerralla. Kaupungissa taitaakin parasta olla sen tunnelma.

Byron Bayn jälkeen suuntasimme kahdeksi yöksi Gold Coastille, joka on todellinen suurkaupunki. Rannikko on 29 kilometriä pitkä ja sitä reunustaa pilvenpiirtäjien jono. Majoituksemme oli ihan rannan vieressä täydellisellä paikalla. Vietimme siellä sveitsiläisen Nathanian synttäreitä koko porukalla grillaamalla ja juomalla rommikolaa. Meidän autoporukkamme oli lopulta ainoa, joka päätyi lähtemään keskustaan yökerhoilemaan. Itse tulin aika varhaisessa vaiheessa takaisin, mutta olen ylpeä itsestäni, että sentään lähdin sinne! Minulla on ollut viime aikoina suuria ongelmia saada itseäni lähtemään baariin ja olenkin vältellyt niitä taidokkaasti jo yli kuukauden. Kyllä kai se on myönnettävä, että vanhaksi sitä on tullut.

Tämä reissu on kokonaisuudessaan hyvin erilainen verrattuna aikaisempiin. Ensimmäisellä roadtripillä ja Uudessa-Seelannissa tarkoituksena oli nähdä mahdollisimman paljon lyhyessä ajassa, joten liikkumista tuli paljon. Tällä reissulla taas löhöilyä ja rentoilua enemmän, eikä kuviakaan tule räpsittyä yhtä paljon. Yleensä valokuvaaminen on minulle se ykkösprioriteetti, mutta tämäkin sopii minulle erittäin hyvin. On ihan hyvä välillä oikeasti rentoutua.

Kuvia ei tosiaan juurikaan ole, mutta tässä joitain kännykkäräpsyjä eri ihmisten puhelimista:

received_10153718778022118 received_10153718777652118 received_10153718776117118 received_10153718776982118

received_193128857696153

 

Rotorua & Taupo

Ihastuin Rotoruaan heti bussista ulos astuttuani. Ihastuin myös hostelliini ensisilmäyksellä. Asiaan mahdollisesti vaikutti hyvinkin paljon se, että olin yksin 8 hengen huoneessa. Ja huoneessa oli kaiken lisäksi omaksi vessa ja suihku! Ainoa hostelli missä koskaan on näin ollut kohdallani. Olin erityisen hyvällä tuulella myös siksi, että ennen Matamatasta bussiin hyppäämistäni olin käynyt ostamassa kameralle uuden laturin. Kouraisihan se budjetista ison palasen, mutta mielenrauhan saamiseksi sitä on toisinaan valmis uhraamaan enemmän kuin uskoisikaan.

Hostellin lähettyvillä leijaili rikistä johtuva kananmunan tuoksu. Kyllä tiesi lähestyvänsä geotermisia alueita. Joidenkin mukaan haju muistuttaa mätää kananmunaa, mutta minun mielestäni se vaikutti enemmänkin keitetyltä kananmunalta, eikä edes ollut kovin voimakas.

Rotorua tunnetaan geotermisestä aktiivisuudestaan ja maorikylistään. Jotta noita ihmeitä pääsee näkemään, joutuu pulittamaan vähintään $30 (n. 18,40€). Geotermisiä puistoja on alueella useampia, mutta vain yksi kävelyetäisyydellä kaupungista. Sinnepä siis itsekin suuntasin, vaikka se lysti maksoikin $45. Se olisi itseasiassa maksanut enemmänkin, mutta kiva myyjätäti löysi minulle alennuksen hostellini kautta, vaikka en sitä edes kysynyt.

Lähdin heti aamusta liikkeelle ja kävelin parin kilometrin päähän Te Puia-nimiseen puistoon. Siellä oli yllättävän vähän ihmisiä ja monissa paikoissa sain valokuvailla ihmetyksiä ihan yksinään. Olin aina kuvitellut geysireiden ja kuumien lähteiden sijaitsevan jossain kallioilla, mutta nämä tupruttivat keskellä metsää.

Maoritaidetta

Maoritaidetta

DSC_7780

DSC_7787 DSC_7843 DSC_7794 DSC_7775 DSC_7872

DSC_7953 DSC_7959

DSC_7887

Puistossa oli myös kiiwilintuja, mutta ne olivat pimeässä huoneessa, jossa ei saanut valokuvata salamalla. Osa paikoista oli suljettu, kuten maorikylä ja toinen geysir, mikä oli tietysti pettymys tuolla rahasummalla.

DSC_7950 DSC_7998 DSC_8024 DSC_8045 DSC_8064 DSC_8048 DSC_8008

Puiston kävelin läpi kolmessa tunnissa ja hostellille päästyäni jalat huusivat jo hoosiannaa. Halusin kuitenkin vielä käydä katselemassa paikkoja, sillä seuraavana aamuna oli lähtö taas edessä. Kohtasin siinä sitten sellaisen ongelman, ettei Rotoruassa noiden maksullisten aktiviteettien lisäksi ollut oikein mitään. Kartoissa ei näkynyt mitään mielenkiintoista tällaiselle Apostolin kyytiläiselle. Siinä kohtaa alkoi ihastus kaupunkia kohtaan pikkuhiljaa rapista. Päädyin sitten lähtemään vain jonnekin metsään haahuilemaan.

Ja mitä sieltä löysinkään?

Kuuman lähteen. Ja sain töllistellä sitä ihan ilmaiseksi! In your face Rotoruan rahanahneet turistiyritykset.

Kuuman lähteen. Ja sain töllistellä sitä ihan ilmaiseksi! In your face Rotoruan rahanahneet turistiyritykset.

Mitään muuta jännää siellä ei sitten oikein ollutkaan. Paitsi nämä kämmenen kokoiset kävyt:

DSC_8247

Hostellinkin hienous oli karissut, kun sinne illansuussa takaisin kotiutui. Isoin ongelma ei toki ollut (minun! nyyh) huoneen vallanneet saksalaiset, vaan internet, joka paitsi toimi huonosti myös piti käynnistää aina neljän tunnin välein uudelleen uudella koodilla. Tässä kohtaa minulla oli tosiaan vielä jonkilainen tarve internetille. Mitä pidempään reissussa olin, sitä vähemmän sitä enää lopulta tarvitsin.

Rotoruasta jäi erityisesti yksi asia mieleen näin jalankulkijana. Suojateitä ei ollut oikein missään, eivätkä autoilijat todellakaan väistäneet, edes sivukaduilta tullessaan. Ylityskohdissa ei ollut raidoitusta ja sen kerran kun risteyksessä oli liikennevalot, eivät ne toimineet jalankulkijoille. Siitä piti sitten hyppiä tien yli samalla eteen, taakse ja sivulle vilkuillen. Erittäin epämukavaa ja ensimmäistä kertaa elämässäni olo oli jalankulkijana turvaton. Nelikaistaisella isommalla tielläkään ei ollut suojateita moneen kilometriin, joten arvatkaapa lähdinkö kiertämään kaupasta tultuani ja koko päivän kävelleenä. Siinä sitten saikin odotella jonkin aikaa ennen kuin pääsi ylitse ja silloinkin piti juosta lujaa, ettei jää auton alle.

Seuraavana päivänä hyppäsin jälleen kerran bussiin ja ajelin noin tunnin matkan Taupoon, jossa vietin ainoastaan neljä tuntia. Taupo on kuuluisa järvestään, mutta pikaisesti sitä bussin ikkunasta vilkaistuani päätin, totesin, että ehei. Ei ole minun aikani arvoinen. Niinpä lähdin patikoimaan kymmenen kilometrin edestakaisen matkan vesiputoukselle, josta en tiennyt oikeastaan mitään. Edes kuvaa en ollut siitä nähnyt. Polku kulki myötäillen upean värisen veden rantaa läpi kukkuloiden ja metsien. Maisemat olivat oikein nätit ja mikä parasta, se oli ilmaista.

Tästä se lähtee

Tästä se lähtee

DSC_8284

Kivien kastelujärjestelmä, öhm?

Kivien kastelujärjestelmä, öhm?

DSC_8311 DSC_8315 DSC_8331 DSC_8344 DSC_8379

"Minä nukun nyt tässä"

”Minä nukun nyt tässä”

Kirjoittelen Uudesta-Seelannista lisää kunhan ehdin ja pääsen wifin ääreen. Seuraavat viikot olen telttamajoituksessa, joten ei ole varmuutta koska näin tapahtuu.

Kuulumisiin!

 

Aucklandista Hobbitoniin

Yhdeksän päiväinen seikkailuni Uudessa-Seelannissa on nyt ohitse. Saavuin toissailtana Canberraan, jossa vietän nyt muutaman päivän ennen kuin pakkaan kamppeeni lopullisesti ja otan suunnan kohti pohjoista. Pieni hengähdystauko reissaamisesta on enemmän kuin tervetullut, sillä onnistuin ajamaan itseni aika piippuun tuon reilun viikon aikana. Käveltyä tuli jotakuinkin 10-25 kilometriä päivittäin, mikä on varmastikin henkilökohtainen ennätykseni.

Minun piti julkaista tämä postaus jo eilen, mutta internet oli alhaalla koko päivän, joten ei onnistunut. Tästä se nyt kuitenkin alkaa: Uuden-Seelannin reissun ensimmäinen osa.

Sieppaa

Reitti: Auckland – Matamata – Rotorua – Taupo – Turangi – Wellington – Nelson – Greymouth – Arthur’s Pass – Christchurch

Matka alkoi Aucklandista, jonne koneeni laskeutui Maanantai-iltana. Naurakaa pois, mutta mielestäni maasto muistutti hyvin paljon Suomea. Vain taloja oli enemmän ja tiheämmässä. Auckland itsessään ei ollut kovinkaan erikoinen, eikä siellä ollut oikein mitään nähtävää. Ainoa ihan jännä asia oli risteykset, joissa valot muuttuivat jalankulkijoille vihreiksi kaikkiin neljään ajosuuntaan yhtäaikaa. Tämä mahdollisti sen, että jalankulkijat pystyivät kävelemään suoraan risteyksen yli ilman kahta tienylitystä. Aucklandilta en mitään oikein odottanutkaan ja siksi olinkin varautunut viettämään siellä vain yhden yön.

Aucklandin torni, kaupungin ainoa nähtävyys?

Aucklandin torni, kaupungin ainoa nähtävyys?

Aucklandista minulla ei olekaan juuri yhtään kuvia. Tämä ei johdu pelkästään paikan tylsyydestä, vaan myös kamerani pattereiden kuolemisesta. Olin ladannut kaikki neljä täyteen ennen lähtöäni, mutta jostain syystä ne olivat sitten kuitenkin lähes tyhjiä. Myöhemmin selvisi, että laturissa oli häikkää, mikä sai stressiasteen kohoamaan melkoisesti. Kaikki kameraan kiinni kasvaneet tietävät, että reissu on pilalla, jos kamera ei pelaa.

Aamulla aloin tekemään lähtöä bussiasemalle vähän seitsemän jälkeen. Siinä aamutoimia tehdessäni palosireeni pärähti ulvomaan. Ei auttanut muu kuin lähteä ulos seisoskelemaan. Luonnollisesti ajattelin kyseessä olevan väärä hälytys, mutta kun paloautoja oli pihassa jo viisi, alkoi hieman pelottaa. Ei niinkään itse tulipalo, vaan se että kerkeänkö nyt bussiin, kun avaimetkin oli luovuttamatta ja se pirun kameran laturi oli jäänyt yläkertaan. Kyllä kadutti, etten käynyt sitä hakemassa heti sireenien alettua huutamaan. Onneksi pienen odottelun jälkeen selvisi, että kyseessä oli kuin olikin väärä hälytys. Rivakasti kävelemällä ehdin bussiin, joka lähti kohti Matamataa.

Matamatan opastekeskus

Matamatan opastekeskus

Hobbiton sijaitsee Matamatan pikkukaupungin alueella. Hobbitoniin ei pääse ilman opastettua kierrosta, sillä se sijaitsee yksityismailla. Se on mielestäni ihan perusteltu ratkaisu, sillä muuten turistit pyörisivät siellä täällä ja varmaan tuhoaisivatkin siinä samalla jotain. Koska ihmisest kulkivat ohjattuina laumoina ja ryhmät olivat selkeästi erillään toisistaan, ei tullut tunnetta, että ihmisiä olisi mitenkään liikaa. Hobbiton on siis Lord of the Rings -elokuvista tuttu hobittien kotikylä, joka säästettiin Hobitti-elokuvien jälkeen turismitarkoitukseen. Se sijaitsee keskellä lampaiden laiduntamia peltoja pikkuteiden takana, jonne ei eksy ihan noin vain sattumalta.

Olihan se huikeaa seisoa paikalla, jossa on kuvattu satoja miljoonia kustantanutta elokuvatrilogiaa. Oppaan kertomuksista kävi kyllä hyvin ilmi, että rahaa on palanut ja paljon. Ohjaaja Peter Jackson oli muun muassa kartoittanut kuvaukseen sopivia paikkoja etukäteen helikopterilla, eikä ollut luovuttanut ennen kuin täydellinen paikka oli löytynyt. Hobittikylän asukkaille oli kehitelty jopa oma juhlajuoma elokuvien tekoa varten. Muistatteko Bilbon syntymäpäivän kunniaksi järjestetyt juhlat ensimmäisessä elokuvassa? Näyttelijät joivat juomaa, joka maistui ja näytti alkoholilta, ja olikin sitä, mutta vain 1%:sta. Sillä oli ilmeisesti haettu jotain psykologista vaikutusta, jolla saatiin kylän hobitit aitoon juhlatunnelmaan.

Kameran patterit sanoivat itsensä lopullisesti irti tietysti juuri kun pääsimme Hobittoniin. Onneksi minulla oli matkassa GoProta muistuttava pikkukamera, jolla sai ihan kelvollisia kuvia otettua.

00520005 01020001 01110002 01180002 01390005 01130004

Osa oppaan tarinoista oli minulle tuttuja etukäteen, sillä olen niihin jossain netin syövereissä joskus törmännyt. Tiesittekö, että kun Gandalf lyö päänsä Bilbon talossa, se ei ollut käsikirjoitettu, vaan näyttelijälle sattui kömmähdys? Tai sitä, että kun Bilbon syntymäpäiväjuhlissa Pippin ja Merri ampuvat ilotulitteen ja taustalla kuuluu tyttömäinen kiljahdus, kiljahtaja on Billy Boyd (Pippin), joka ei tiennyt ilotulitteen räjähtävän oikeasti. Molemmat kohtaukset säästettiin, koska Jackson piti niistä.

Kylä oli melko sympaattinen ja tuli olo, että haluaisi itsekin asua sellaisessa yhteisössä. Hobittikoloihin ei päässyt sisälle, mutta eipä se haitannut. Ihan käsittämätöntä millainen vaiva on nähty kyseisten elokuvien eteen. Jostakin päin Aasiaa oli rahdattu jopa puun lehtiä, joita oli sitten liimailtu paikallisiin puihin.

Kuvaukset oli pyritty salaamaan kaikin mahdollisin tavoin. Alueelle oli muun muassa määrätty lentokielto alle 5km korkeuteen kuvausten ajaksi. Jos joku olisi siellä nähty, olisi konetta seurattu sen laskeutumiseen saakka ja kyseiselle henkilölle lätkäisty elinikäinen lentokielto Uudessa-Seelannissa.

01380003 01150008 DSC_7758 01420002 01470003 01500009

01520017 01540025 01570003

Mielestäni paikka on hieman ylihinnoiteltu. Maksoi tosiaan $75 eli n. 40€. Hintaan kuului toki bussikuljetus, opas ja juoma (olut, siideri tai alkoholiton). Oppailla oli selvästi hyvä henki keskenään ja he tuntuivat kaikki tuntevan toisensa. Sitä oli mukava seurata.

Olen joka tapauksessa iloinen, että kävin Hobbitonissa, sillä vaikka en varsinaisesti mikään LOTR fani olekaan (elokuvista pidän toki hyvin paljon), oli erittäin mielenkiintoista kuulla sen tuotannosta. Ja tietysti myös nähdä minkälaisessa ympäristössä sitä on kuvattu.

Tiedänpähän mitä teen ensi jouluna. LOTR maraton täältä tullaan.

Video Auschwitzista

Mitä tekemistä Auschwitzilla on vaihtolukukaudesta Australiassa kertovan blogin kanssa? No ei kyllä yhtään mitään. Eikä minulla ole mitään hyvää perustetta laittaa sitä tänne. Jos siis sitä ei lasketa, että saimme sen viimein editoitua näin yli puoli vuotta reissun jälkeen.

Jokainen on varmasti kuullut Auschwitzista. Se nousi toisen maailmansodan aikaisen holokaustin tunnuskuvaksi, sillä yli miljoona (luvusta ei ole täyttä varmuutta) juutalaista, homoseksuaalia, vammaista, vanhusta, lasta ja sotavankia sai siellä surmansa. Nämä ihmiset eivät olleet tehneet mitään ansaitakseen kohtalonsa, eikä monilla ollut mitään käsitystä tapahtumien kulusta ennen kuin joutuivat kaasukammioihin. Sinne heidän elämänsä päättyi, alastomana tuntemattomien ihmisten keskelle.

Auschwitz on, niin kuin arvata saattaa, karmiva paikka. Ehkäpä karmivin missä olen koskaan ollut. Mielestäni paikka on kuitenkin hienosti muutettu museoksi/muistomerkiksi. Meiltä meni 6 tuntia kiertää Auschwitz I ja Auschwitz Birkenau, emmekä siltikään ehtineet nähdä kaikkea. Jotain tuosta paikasta kertonee se, että minulla on oli koko ajan ihan hillittömän kylmä, sellainen oikein luista ja ytimistä puskeva, mutta kertaakaan ei tullut mieleen alkaa kiirehtimään kierrosta läpi.

Tiedättekö sen tunteen, kun hymy hyytyy niin täysin, että tuntuu kuin huulet olisivat halvaantuneet. Kuin kaikki ilo olisi imetty sinusta kuiviin. Välillä jopa hieman oksetti. Kamalinta oli kävellä junalaiturilta kohti kaasukammioita ja tajuta kävelevänsä niin monien ihmisten viimeistä matkaa. Vanhukset ja heikkokuntoiset vietiin suoraan junalta kaasukammioihin, kun työkykyiset taas eroteltiin parakkeihin meneviin jonoihin. Siinä kävellessä minuutit alkoivat yhtäkkiä tuntua kovin tärkeiltä. Ehkä olikin onni, etteivät monet tienneet kävelevänsä kohti kuolemaansa.

Tässä siis meidän näkemyksemme tuosta kyseisestä paikasta. Molemmat kuvasivat ja Ondrej editoi.

Ajaminen Australiassa

Minulla ei ole kerta kaikkiaan minkäänlaisia kuulumisia kerrottavaksi. Tämä johtuu siitä, että olen viettänyt viimeisen viikon naama kiinni näytössä aamusta iltaan kirjastossa istuen. Sen lyhyen vapaa-ajan, mitä minulla on ollut iltaisin käytössä, olen käyttänyt aivojen nollaamiseen Netflixin ja homppäsivustojen parissa. En ole edes nähnyt oikein ketään tuona aikana.

Siksipä ajattelinkin kertoa teille ajamisesta Australiassa. Itse en ole toki vielä muutamaa sataa kilometriä enempää täällä ajanut, mutta kyydissä olen istunut ties kuinka monen tuhannen kilometrin edestä. Australiassa ajaminen ei eroa nyt niin kovin paljon Suomesta, onhan tämä kuitenkin länsimainen yhteiskunta, jossa sääntöjä noudatetaan. Vaikkakaan ei ehkä ihan yhtä kirjaimellisesti kuin Suomessa.

DSC_6540

On kuitenkin joitain eroja, joita haluan tuoda esille. Isoin on tietysti ajaminen vasemmalla puolella tietä. Se ei ole kummoinenkaan tehtävä, kun seuraa vain muiden mallia ja siihen tottuu todella nopeasti. Haasteellisempaa onkin auton laitteistojen hallinta. Luultavasti vielä ensi kerrallakin tulen heiluttelemaan pyyhkijöitä, kun pitäisi näyttää vilkkua. Vuokrafirmojen autot ovat onneksi lähes poikkeuksetta automaattivaiheisia, mikä helpottaa asioita huomattavasti. Kaasu ja jarru ovat autoissa samoinpäin kuin Suomessakin.

DSC_6757

Minusta Australiassa ajaminen on turvallisempaa kuin Suomessa. Ennen kuin käyn käsiksi syihin, muistutettakoon, että olen ajanut ikäni vain Lapissa, jossa moottoriteistä ei ole tietoakaan. Perustelut voivatkin tuntua hassuilta ison kylän kasvateista, mutta tämä onkin vain minun näkökulmani asiaan.

Australiassa ajaessa ei joudu vastaantulevien kaistalle koskaan. Jos tiet eivät ole moottoriteitä (mitä ne useimmiten on), on tien varrella muutaman kilometrin välein ohituskaistoja. Tällaiset tiet ovat siis perinteisiä yksikaistaisia teitä, mutta muuttuvat tietyin väliajoin kaksikaistaisiksi. Ja sama tietysti toisella puolen tietä. Sulkuviivalla erotetaan vastaantulijoiden kaista omasta ja katkoviivalla ohituskaista. Ohituskaistan alkaminen on merkitty liikennemerkillä.

Toinen turvallisuutta lisäävä tekijä on kääntyville osoitetut omat kaistat. Meillä Lapissahan kääntyminen saattaa pysäyttää liikenteen tai ainakin hidastaa sitä. Tosin olenpahan joidenkin nähnyt jopa ryhmittyvän vastaantulevien kaistalle ennen kääntymistä, mikä nyt on tietysti turvallisuuden kannalta hieman kyseenalaista.

Täällä en jostain syystä pidä ajatuksesta pimeässä ajamisesta, vaikka Lapissa olen siihen talvikuukausien aikana luonnollisesti tottunut, kun päivänvaloa sattuu olemaan se pari tuntia päivässä. En ole vielä kertaakaan kenenkään nähnyt käyttävän pitkiä täällä, sillä autoja tulee koko ajan vastaan. Lyhyillä ajaminen taas on epämukavaa, sillä kengurut ovat liikekannalla mitä ilmeisimmin juuri pimeällä. Yhtään kengurua emme nimittäin ole nähneet päiväsaikaan, mutta silti niiden ruhoja on tien pientareella vähän väliä. Lapissa on sentään lunta, joka heijastaa valoa ja vähän helpottaa pimeyttä. Täällä pimeys on nimenomaan säkkipimeyttä.

DSC_6683

Nopeusrajoitukset poikkeavat Suomessa totutuista, sillä merkissä saattaa lukea käytännössä mitä vain 10-110 km/h väliltä. Monesti vuoristoissa mutkissa nopeusrajoitus on esimerkiksi 55km/h ja linja-autoille ja rekoille on omat rajoituksensa.

Liikennemerkkejä on myös kaikenlaisia. Esimerkiksi monille tietä ylittäville eläimille on omansa, kuten ankoille, koalille, vompateille, kenguruille ja possumeille.

Varokaa pikkuankkoja

IMG_6885

Possumi, ei siis opossumi. Tämä on ilmeisesti joki paikallinen elikko, joka on saanut nimensä siitä, että se muistuttaa amerikkalaista opossumia (not).

Liikenneympyröissä vilkutetaan sinne suuntaan minne ollaan kääntymässä, ei siitä poistuttaessa. Jos siis aiot poistua liikenneympyrästä kolmannesta liittymästä oikealle, vilkutat koko sen ajan mitä siitä pyörylässä pyörit oikealle.

Suomalaisella ajokortilla saa lähtökohtaisesti ajaa Australiassa, mutta siitä on osavaltiokohtaisia eroja. Joissakin vaaditaan englanninkielinen käännös ajokortista, joissakin jopa kansainvälinen ajokortti. Toisaalta jotkut kivenkovaan väittävät, että suomenkielinen ajokortti riittää sellaisenaan, eikä kukaan ole kuuleman mukaan sakkoja pelkällä suomalaisella ajokortilla ajamisesta saanut. Tiedä sitten. Onrejn ajokortti ainakin riitti sellaisenaan, kun poliisi meidät pysäytti. Jotkin vuokra-autofirmat saattavat kylläkin vaatia kansainvälisen ajokortin tai käännöksen. Itse jouduin käännättämään oman ajokorttini tulevaa uutta Roadtripia varten.

DSC_6979

Australialaisilla tuntuu olevan jokin ihmeen fiksaatio näihin jättimäisiin jäljitelmiin eri aiheista. Löytyy niin katkarapua, omenaa, banaania, vuohta kuin huoltoaseman päälle rakennettua Uluruakin (Ayer’s Rockia).

Voi olla, että jotain jäi sanomatta mitä olisin halunnut sanoa. No, jos jokin asia Australialaisessa liikennekulttuurissa jäi mietyttämään, niin heitähän kysymyksellä! En välttämättä osaa vastata, mutta elämä on.