Kansainvälisiä tuulia roadtripiltä

Ajattelin tässä välissä kirjoittaa tämän hetkisen reissun tuntemuksista ja kuulumisista näin tuoreiltaan. Palaan Uuden-Seelannin postauksiin, kunhan löydän aikaa kirjoittaa niistä.

Jätimme sunnuntaiaamuna Canberran taaksemme ja suuntasimme ensimmäiseksi Sydneyyn noutamaan vuokra-automme. Ryhmädynamiikka oli samantien kunnossa, eikä kolmen tunnin odottelu vuokra-autofirmalla saanut hermojamme kiristymään. Päinvastoin, nauroimme ihan kaikelle tyhjänpäiväiselle, niinkuin hyvät kaveriporukat yleensäkin.

Yhteensä koko karavaanissa on 11 henkeä kahdeksasta eri maasta. Autoja on kolme ja päämääränä on telttailla koko matka Cairnsiin saakka. Minun autossani on lisäkseni yksi saksalainen, yksi sveitsiläinen ja yksi meksikolainen. Hyvin kansainvälinen porukka siis. Muissa autoissa on ihmisiä Norjasta, Ruotsista, Argentiinasta, Belgiasta ja Meksikosta.

Suunnitelmamme vaihtelevat hieman autokunnittain ja loppua kohden tiemme erkanevat. Näin jättimäistä ryhmää on yksinkertaisesti mahdotonta pitää koossa koko matkaa, mikä ei toisaalta haittaa. Jokainen voi tehdä mitä itse tykkää, eikä tarvitse mukautua toisten tahtoon.

Ensimmäisenä päivänä haimme saksalaisen Marien kanssa tuntumaa autoon. Me kaksi ajamme ja toiset lähinnä nukkuvat. Välillä toki lauletaan ja otetaan selfieitä. Hiljaisia hetkiä ei juurikaan ole.

Toisena päivänä autoilu alkoi jo sujua rutiinilla, eikä isommatkaan kaupungit enää pelottaneet. Ensimmäisen yön vietimme Port Macquariessa, jossa olinkin käynyt jo aikaisemmalla Roadtripilla. Siellä törmäsimme ensimmäistä kertaa erikoiseen parkkikulttuuriin, jossa auto jätetään parkkiin ilman minkäänlaisia lippuja tai kiekkoja. Parkkiaika on kaksi tuntia ja kun tuo aika on kulunut, maanalainen mittari kutsuu paikalle parkkipirkon sakottamaan auton. Melkoista.

Seuraavat kaksi yötä vietimme Byron Bayssa, joka on idyllinen pikku hippikaupunki. Söimme siellä ehkäpä maailman parasta jäätelöä paikassa nimeltä Gelati. Muuten siellä ei ollutkaan juurikaan nähtävää, lukuunottamatta majakkaa, jossa olin käynyt jo edellisellä kerralla. Kaupungissa taitaakin parasta olla sen tunnelma.

Byron Bayn jälkeen suuntasimme kahdeksi yöksi Gold Coastille, joka on todellinen suurkaupunki. Rannikko on 29 kilometriä pitkä ja sitä reunustaa pilvenpiirtäjien jono. Majoituksemme oli ihan rannan vieressä täydellisellä paikalla. Vietimme siellä sveitsiläisen Nathanian synttäreitä koko porukalla grillaamalla ja juomalla rommikolaa. Meidän autoporukkamme oli lopulta ainoa, joka päätyi lähtemään keskustaan yökerhoilemaan. Itse tulin aika varhaisessa vaiheessa takaisin, mutta olen ylpeä itsestäni, että sentään lähdin sinne! Minulla on ollut viime aikoina suuria ongelmia saada itseäni lähtemään baariin ja olenkin vältellyt niitä taidokkaasti jo yli kuukauden. Kyllä kai se on myönnettävä, että vanhaksi sitä on tullut.

Tämä reissu on kokonaisuudessaan hyvin erilainen verrattuna aikaisempiin. Ensimmäisellä roadtripillä ja Uudessa-Seelannissa tarkoituksena oli nähdä mahdollisimman paljon lyhyessä ajassa, joten liikkumista tuli paljon. Tällä reissulla taas löhöilyä ja rentoilua enemmän, eikä kuviakaan tule räpsittyä yhtä paljon. Yleensä valokuvaaminen on minulle se ykkösprioriteetti, mutta tämäkin sopii minulle erittäin hyvin. On ihan hyvä välillä oikeasti rentoutua.

Kuvia ei tosiaan juurikaan ole, mutta tässä joitain kännykkäräpsyjä eri ihmisten puhelimista:

received_10153718778022118 received_10153718777652118 received_10153718776117118 received_10153718776982118

received_193128857696153

 

Rotorua & Taupo

Ihastuin Rotoruaan heti bussista ulos astuttuani. Ihastuin myös hostelliini ensisilmäyksellä. Asiaan mahdollisesti vaikutti hyvinkin paljon se, että olin yksin 8 hengen huoneessa. Ja huoneessa oli kaiken lisäksi omaksi vessa ja suihku! Ainoa hostelli missä koskaan on näin ollut kohdallani. Olin erityisen hyvällä tuulella myös siksi, että ennen Matamatasta bussiin hyppäämistäni olin käynyt ostamassa kameralle uuden laturin. Kouraisihan se budjetista ison palasen, mutta mielenrauhan saamiseksi sitä on toisinaan valmis uhraamaan enemmän kuin uskoisikaan.

Hostellin lähettyvillä leijaili rikistä johtuva kananmunan tuoksu. Kyllä tiesi lähestyvänsä geotermisia alueita. Joidenkin mukaan haju muistuttaa mätää kananmunaa, mutta minun mielestäni se vaikutti enemmänkin keitetyltä kananmunalta, eikä edes ollut kovin voimakas.

Rotorua tunnetaan geotermisestä aktiivisuudestaan ja maorikylistään. Jotta noita ihmeitä pääsee näkemään, joutuu pulittamaan vähintään $30 (n. 18,40€). Geotermisiä puistoja on alueella useampia, mutta vain yksi kävelyetäisyydellä kaupungista. Sinnepä siis itsekin suuntasin, vaikka se lysti maksoikin $45. Se olisi itseasiassa maksanut enemmänkin, mutta kiva myyjätäti löysi minulle alennuksen hostellini kautta, vaikka en sitä edes kysynyt.

Lähdin heti aamusta liikkeelle ja kävelin parin kilometrin päähän Te Puia-nimiseen puistoon. Siellä oli yllättävän vähän ihmisiä ja monissa paikoissa sain valokuvailla ihmetyksiä ihan yksinään. Olin aina kuvitellut geysireiden ja kuumien lähteiden sijaitsevan jossain kallioilla, mutta nämä tupruttivat keskellä metsää.

Maoritaidetta

Maoritaidetta

DSC_7780

DSC_7787 DSC_7843 DSC_7794 DSC_7775 DSC_7872

DSC_7953 DSC_7959

DSC_7887

Puistossa oli myös kiiwilintuja, mutta ne olivat pimeässä huoneessa, jossa ei saanut valokuvata salamalla. Osa paikoista oli suljettu, kuten maorikylä ja toinen geysir, mikä oli tietysti pettymys tuolla rahasummalla.

DSC_7950 DSC_7998 DSC_8024 DSC_8045 DSC_8064 DSC_8048 DSC_8008

Puiston kävelin läpi kolmessa tunnissa ja hostellille päästyäni jalat huusivat jo hoosiannaa. Halusin kuitenkin vielä käydä katselemassa paikkoja, sillä seuraavana aamuna oli lähtö taas edessä. Kohtasin siinä sitten sellaisen ongelman, ettei Rotoruassa noiden maksullisten aktiviteettien lisäksi ollut oikein mitään. Kartoissa ei näkynyt mitään mielenkiintoista tällaiselle Apostolin kyytiläiselle. Siinä kohtaa alkoi ihastus kaupunkia kohtaan pikkuhiljaa rapista. Päädyin sitten lähtemään vain jonnekin metsään haahuilemaan.

Ja mitä sieltä löysinkään?

Kuuman lähteen. Ja sain töllistellä sitä ihan ilmaiseksi! In your face Rotoruan rahanahneet turistiyritykset.

Kuuman lähteen. Ja sain töllistellä sitä ihan ilmaiseksi! In your face Rotoruan rahanahneet turistiyritykset.

Mitään muuta jännää siellä ei sitten oikein ollutkaan. Paitsi nämä kämmenen kokoiset kävyt:

DSC_8247

Hostellinkin hienous oli karissut, kun sinne illansuussa takaisin kotiutui. Isoin ongelma ei toki ollut (minun! nyyh) huoneen vallanneet saksalaiset, vaan internet, joka paitsi toimi huonosti myös piti käynnistää aina neljän tunnin välein uudelleen uudella koodilla. Tässä kohtaa minulla oli tosiaan vielä jonkilainen tarve internetille. Mitä pidempään reissussa olin, sitä vähemmän sitä enää lopulta tarvitsin.

Rotoruasta jäi erityisesti yksi asia mieleen näin jalankulkijana. Suojateitä ei ollut oikein missään, eivätkä autoilijat todellakaan väistäneet, edes sivukaduilta tullessaan. Ylityskohdissa ei ollut raidoitusta ja sen kerran kun risteyksessä oli liikennevalot, eivät ne toimineet jalankulkijoille. Siitä piti sitten hyppiä tien yli samalla eteen, taakse ja sivulle vilkuillen. Erittäin epämukavaa ja ensimmäistä kertaa elämässäni olo oli jalankulkijana turvaton. Nelikaistaisella isommalla tielläkään ei ollut suojateita moneen kilometriin, joten arvatkaapa lähdinkö kiertämään kaupasta tultuani ja koko päivän kävelleenä. Siinä sitten saikin odotella jonkin aikaa ennen kuin pääsi ylitse ja silloinkin piti juosta lujaa, ettei jää auton alle.

Seuraavana päivänä hyppäsin jälleen kerran bussiin ja ajelin noin tunnin matkan Taupoon, jossa vietin ainoastaan neljä tuntia. Taupo on kuuluisa järvestään, mutta pikaisesti sitä bussin ikkunasta vilkaistuani päätin, totesin, että ehei. Ei ole minun aikani arvoinen. Niinpä lähdin patikoimaan kymmenen kilometrin edestakaisen matkan vesiputoukselle, josta en tiennyt oikeastaan mitään. Edes kuvaa en ollut siitä nähnyt. Polku kulki myötäillen upean värisen veden rantaa läpi kukkuloiden ja metsien. Maisemat olivat oikein nätit ja mikä parasta, se oli ilmaista.

Tästä se lähtee

Tästä se lähtee

DSC_8284

Kivien kastelujärjestelmä, öhm?

Kivien kastelujärjestelmä, öhm?

DSC_8311 DSC_8315 DSC_8331 DSC_8344 DSC_8379

"Minä nukun nyt tässä"

“Minä nukun nyt tässä”

Kirjoittelen Uudesta-Seelannista lisää kunhan ehdin ja pääsen wifin ääreen. Seuraavat viikot olen telttamajoituksessa, joten ei ole varmuutta koska näin tapahtuu.

Kuulumisiin!

 

Aucklandista Hobbitoniin

Yhdeksän päiväinen seikkailuni Uudessa-Seelannissa on nyt ohitse. Saavuin toissailtana Canberraan, jossa vietän nyt muutaman päivän ennen kuin pakkaan kamppeeni lopullisesti ja otan suunnan kohti pohjoista. Pieni hengähdystauko reissaamisesta on enemmän kuin tervetullut, sillä onnistuin ajamaan itseni aika piippuun tuon reilun viikon aikana. Käveltyä tuli jotakuinkin 10-25 kilometriä päivittäin, mikä on varmastikin henkilökohtainen ennätykseni.

Minun piti julkaista tämä postaus jo eilen, mutta internet oli alhaalla koko päivän, joten ei onnistunut. Tästä se nyt kuitenkin alkaa: Uuden-Seelannin reissun ensimmäinen osa.

Sieppaa

Reitti: Auckland – Matamata – Rotorua – Taupo – Turangi – Wellington – Nelson – Greymouth – Arthur’s Pass – Christchurch

Matka alkoi Aucklandista, jonne koneeni laskeutui Maanantai-iltana. Naurakaa pois, mutta mielestäni maasto muistutti hyvin paljon Suomea. Vain taloja oli enemmän ja tiheämmässä. Auckland itsessään ei ollut kovinkaan erikoinen, eikä siellä ollut oikein mitään nähtävää. Ainoa ihan jännä asia oli risteykset, joissa valot muuttuivat jalankulkijoille vihreiksi kaikkiin neljään ajosuuntaan yhtäaikaa. Tämä mahdollisti sen, että jalankulkijat pystyivät kävelemään suoraan risteyksen yli ilman kahta tienylitystä. Aucklandilta en mitään oikein odottanutkaan ja siksi olinkin varautunut viettämään siellä vain yhden yön.

Aucklandin torni, kaupungin ainoa nähtävyys?

Aucklandin torni, kaupungin ainoa nähtävyys?

Aucklandista minulla ei olekaan juuri yhtään kuvia. Tämä ei johdu pelkästään paikan tylsyydestä, vaan myös kamerani pattereiden kuolemisesta. Olin ladannut kaikki neljä täyteen ennen lähtöäni, mutta jostain syystä ne olivat sitten kuitenkin lähes tyhjiä. Myöhemmin selvisi, että laturissa oli häikkää, mikä sai stressiasteen kohoamaan melkoisesti. Kaikki kameraan kiinni kasvaneet tietävät, että reissu on pilalla, jos kamera ei pelaa.

Aamulla aloin tekemään lähtöä bussiasemalle vähän seitsemän jälkeen. Siinä aamutoimia tehdessäni palosireeni pärähti ulvomaan. Ei auttanut muu kuin lähteä ulos seisoskelemaan. Luonnollisesti ajattelin kyseessä olevan väärä hälytys, mutta kun paloautoja oli pihassa jo viisi, alkoi hieman pelottaa. Ei niinkään itse tulipalo, vaan se että kerkeänkö nyt bussiin, kun avaimetkin oli luovuttamatta ja se pirun kameran laturi oli jäänyt yläkertaan. Kyllä kadutti, etten käynyt sitä hakemassa heti sireenien alettua huutamaan. Onneksi pienen odottelun jälkeen selvisi, että kyseessä oli kuin olikin väärä hälytys. Rivakasti kävelemällä ehdin bussiin, joka lähti kohti Matamataa.

Matamatan opastekeskus

Matamatan opastekeskus

Hobbiton sijaitsee Matamatan pikkukaupungin alueella. Hobbitoniin ei pääse ilman opastettua kierrosta, sillä se sijaitsee yksityismailla. Se on mielestäni ihan perusteltu ratkaisu, sillä muuten turistit pyörisivät siellä täällä ja varmaan tuhoaisivatkin siinä samalla jotain. Koska ihmisest kulkivat ohjattuina laumoina ja ryhmät olivat selkeästi erillään toisistaan, ei tullut tunnetta, että ihmisiä olisi mitenkään liikaa. Hobbiton on siis Lord of the Rings -elokuvista tuttu hobittien kotikylä, joka säästettiin Hobitti-elokuvien jälkeen turismitarkoitukseen. Se sijaitsee keskellä lampaiden laiduntamia peltoja pikkuteiden takana, jonne ei eksy ihan noin vain sattumalta.

Olihan se huikeaa seisoa paikalla, jossa on kuvattu satoja miljoonia kustantanutta elokuvatrilogiaa. Oppaan kertomuksista kävi kyllä hyvin ilmi, että rahaa on palanut ja paljon. Ohjaaja Peter Jackson oli muun muassa kartoittanut kuvaukseen sopivia paikkoja etukäteen helikopterilla, eikä ollut luovuttanut ennen kuin täydellinen paikka oli löytynyt. Hobittikylän asukkaille oli kehitelty jopa oma juhlajuoma elokuvien tekoa varten. Muistatteko Bilbon syntymäpäivän kunniaksi järjestetyt juhlat ensimmäisessä elokuvassa? Näyttelijät joivat juomaa, joka maistui ja näytti alkoholilta, ja olikin sitä, mutta vain 1%:sta. Sillä oli ilmeisesti haettu jotain psykologista vaikutusta, jolla saatiin kylän hobitit aitoon juhlatunnelmaan.

Kameran patterit sanoivat itsensä lopullisesti irti tietysti juuri kun pääsimme Hobittoniin. Onneksi minulla oli matkassa GoProta muistuttava pikkukamera, jolla sai ihan kelvollisia kuvia otettua.

00520005 01020001 01110002 01180002 01390005 01130004

Osa oppaan tarinoista oli minulle tuttuja etukäteen, sillä olen niihin jossain netin syövereissä joskus törmännyt. Tiesittekö, että kun Gandalf lyö päänsä Bilbon talossa, se ei ollut käsikirjoitettu, vaan näyttelijälle sattui kömmähdys? Tai sitä, että kun Bilbon syntymäpäiväjuhlissa Pippin ja Merri ampuvat ilotulitteen ja taustalla kuuluu tyttömäinen kiljahdus, kiljahtaja on Billy Boyd (Pippin), joka ei tiennyt ilotulitteen räjähtävän oikeasti. Molemmat kohtaukset säästettiin, koska Jackson piti niistä.

Kylä oli melko sympaattinen ja tuli olo, että haluaisi itsekin asua sellaisessa yhteisössä. Hobittikoloihin ei päässyt sisälle, mutta eipä se haitannut. Ihan käsittämätöntä millainen vaiva on nähty kyseisten elokuvien eteen. Jostakin päin Aasiaa oli rahdattu jopa puun lehtiä, joita oli sitten liimailtu paikallisiin puihin.

Kuvaukset oli pyritty salaamaan kaikin mahdollisin tavoin. Alueelle oli muun muassa määrätty lentokielto alle 5km korkeuteen kuvausten ajaksi. Jos joku olisi siellä nähty, olisi konetta seurattu sen laskeutumiseen saakka ja kyseiselle henkilölle lätkäisty elinikäinen lentokielto Uudessa-Seelannissa.

01380003 01150008 DSC_7758 01420002 01470003 01500009

01520017 01540025 01570003

Mielestäni paikka on hieman ylihinnoiteltu. Maksoi tosiaan $75 eli n. 40€. Hintaan kuului toki bussikuljetus, opas ja juoma (olut, siideri tai alkoholiton). Oppailla oli selvästi hyvä henki keskenään ja he tuntuivat kaikki tuntevan toisensa. Sitä oli mukava seurata.

Olen joka tapauksessa iloinen, että kävin Hobbitonissa, sillä vaikka en varsinaisesti mikään LOTR fani olekaan (elokuvista pidän toki hyvin paljon), oli erittäin mielenkiintoista kuulla sen tuotannosta. Ja tietysti myös nähdä minkälaisessa ympäristössä sitä on kuvattu.

Tiedänpähän mitä teen ensi jouluna. LOTR maraton täältä tullaan.

Video Auschwitzista

Mitä tekemistä Auschwitzilla on vaihtolukukaudesta Australiassa kertovan blogin kanssa? No ei kyllä yhtään mitään. Eikä minulla ole mitään hyvää perustetta laittaa sitä tänne. Jos siis sitä ei lasketa, että saimme sen viimein editoitua näin yli puoli vuotta reissun jälkeen.

Jokainen on varmasti kuullut Auschwitzista. Se nousi toisen maailmansodan aikaisen holokaustin tunnuskuvaksi, sillä yli miljoona (luvusta ei ole täyttä varmuutta) juutalaista, homoseksuaalia, vammaista, vanhusta, lasta ja sotavankia sai siellä surmansa. Nämä ihmiset eivät olleet tehneet mitään ansaitakseen kohtalonsa, eikä monilla ollut mitään käsitystä tapahtumien kulusta ennen kuin joutuivat kaasukammioihin. Sinne heidän elämänsä päättyi, alastomana tuntemattomien ihmisten keskelle.

Auschwitz on, niin kuin arvata saattaa, karmiva paikka. Ehkäpä karmivin missä olen koskaan ollut. Mielestäni paikka on kuitenkin hienosti muutettu museoksi/muistomerkiksi. Meiltä meni 6 tuntia kiertää Auschwitz I ja Auschwitz Birkenau, emmekä siltikään ehtineet nähdä kaikkea. Jotain tuosta paikasta kertonee se, että minulla on oli koko ajan ihan hillittömän kylmä, sellainen oikein luista ja ytimistä puskeva, mutta kertaakaan ei tullut mieleen alkaa kiirehtimään kierrosta läpi.

Tiedättekö sen tunteen, kun hymy hyytyy niin täysin, että tuntuu kuin huulet olisivat halvaantuneet. Kuin kaikki ilo olisi imetty sinusta kuiviin. Välillä jopa hieman oksetti. Kamalinta oli kävellä junalaiturilta kohti kaasukammioita ja tajuta kävelevänsä niin monien ihmisten viimeistä matkaa. Vanhukset ja heikkokuntoiset vietiin suoraan junalta kaasukammioihin, kun työkykyiset taas eroteltiin parakkeihin meneviin jonoihin. Siinä kävellessä minuutit alkoivat yhtäkkiä tuntua kovin tärkeiltä. Ehkä olikin onni, etteivät monet tienneet kävelevänsä kohti kuolemaansa.

Tässä siis meidän näkemyksemme tuosta kyseisestä paikasta. Molemmat kuvasivat ja Ondrej editoi.

Ajaminen Australiassa

Minulla ei ole kerta kaikkiaan minkäänlaisia kuulumisia kerrottavaksi. Tämä johtuu siitä, että olen viettänyt viimeisen viikon naama kiinni näytössä aamusta iltaan kirjastossa istuen. Sen lyhyen vapaa-ajan, mitä minulla on ollut iltaisin käytössä, olen käyttänyt aivojen nollaamiseen Netflixin ja homppäsivustojen parissa. En ole edes nähnyt oikein ketään tuona aikana.

Siksipä ajattelinkin kertoa teille ajamisesta Australiassa. Itse en ole toki vielä muutamaa sataa kilometriä enempää täällä ajanut, mutta kyydissä olen istunut ties kuinka monen tuhannen kilometrin edestä. Australiassa ajaminen ei eroa nyt niin kovin paljon Suomesta, onhan tämä kuitenkin länsimainen yhteiskunta, jossa sääntöjä noudatetaan. Vaikkakaan ei ehkä ihan yhtä kirjaimellisesti kuin Suomessa.

DSC_6540

On kuitenkin joitain eroja, joita haluan tuoda esille. Isoin on tietysti ajaminen vasemmalla puolella tietä. Se ei ole kummoinenkaan tehtävä, kun seuraa vain muiden mallia ja siihen tottuu todella nopeasti. Haasteellisempaa onkin auton laitteistojen hallinta. Luultavasti vielä ensi kerrallakin tulen heiluttelemaan pyyhkijöitä, kun pitäisi näyttää vilkkua. Vuokrafirmojen autot ovat onneksi lähes poikkeuksetta automaattivaiheisia, mikä helpottaa asioita huomattavasti. Kaasu ja jarru ovat autoissa samoinpäin kuin Suomessakin.

DSC_6757

Minusta Australiassa ajaminen on turvallisempaa kuin Suomessa. Ennen kuin käyn käsiksi syihin, muistutettakoon, että olen ajanut ikäni vain Lapissa, jossa moottoriteistä ei ole tietoakaan. Perustelut voivatkin tuntua hassuilta ison kylän kasvateista, mutta tämä onkin vain minun näkökulmani asiaan.

Australiassa ajaessa ei joudu vastaantulevien kaistalle koskaan. Jos tiet eivät ole moottoriteitä (mitä ne useimmiten on), on tien varrella muutaman kilometrin välein ohituskaistoja. Tällaiset tiet ovat siis perinteisiä yksikaistaisia teitä, mutta muuttuvat tietyin väliajoin kaksikaistaisiksi. Ja sama tietysti toisella puolen tietä. Sulkuviivalla erotetaan vastaantulijoiden kaista omasta ja katkoviivalla ohituskaista. Ohituskaistan alkaminen on merkitty liikennemerkillä.

Toinen turvallisuutta lisäävä tekijä on kääntyville osoitetut omat kaistat. Meillä Lapissahan kääntyminen saattaa pysäyttää liikenteen tai ainakin hidastaa sitä. Tosin olenpahan joidenkin nähnyt jopa ryhmittyvän vastaantulevien kaistalle ennen kääntymistä, mikä nyt on tietysti turvallisuuden kannalta hieman kyseenalaista.

Täällä en jostain syystä pidä ajatuksesta pimeässä ajamisesta, vaikka Lapissa olen siihen talvikuukausien aikana luonnollisesti tottunut, kun päivänvaloa sattuu olemaan se pari tuntia päivässä. En ole vielä kertaakaan kenenkään nähnyt käyttävän pitkiä täällä, sillä autoja tulee koko ajan vastaan. Lyhyillä ajaminen taas on epämukavaa, sillä kengurut ovat liikekannalla mitä ilmeisimmin juuri pimeällä. Yhtään kengurua emme nimittäin ole nähneet päiväsaikaan, mutta silti niiden ruhoja on tien pientareella vähän väliä. Lapissa on sentään lunta, joka heijastaa valoa ja vähän helpottaa pimeyttä. Täällä pimeys on nimenomaan säkkipimeyttä.

DSC_6683

Nopeusrajoitukset poikkeavat Suomessa totutuista, sillä merkissä saattaa lukea käytännössä mitä vain 10-110 km/h väliltä. Monesti vuoristoissa mutkissa nopeusrajoitus on esimerkiksi 55km/h ja linja-autoille ja rekoille on omat rajoituksensa.

Liikennemerkkejä on myös kaikenlaisia. Esimerkiksi monille tietä ylittäville eläimille on omansa, kuten ankoille, koalille, vompateille, kenguruille ja possumeille.

Varokaa pikkuankkoja

IMG_6885

Possumi, ei siis opossumi. Tämä on ilmeisesti joki paikallinen elikko, joka on saanut nimensä siitä, että se muistuttaa amerikkalaista opossumia (not).

Liikenneympyröissä vilkutetaan sinne suuntaan minne ollaan kääntymässä, ei siitä poistuttaessa. Jos siis aiot poistua liikenneympyrästä kolmannesta liittymästä oikealle, vilkutat koko sen ajan mitä siitä pyörylässä pyörit oikealle.

Suomalaisella ajokortilla saa lähtökohtaisesti ajaa Australiassa, mutta siitä on osavaltiokohtaisia eroja. Joissakin vaaditaan englanninkielinen käännös ajokortista, joissakin jopa kansainvälinen ajokortti. Toisaalta jotkut kivenkovaan väittävät, että suomenkielinen ajokortti riittää sellaisenaan, eikä kukaan ole kuuleman mukaan sakkoja pelkällä suomalaisella ajokortilla ajamisesta saanut. Tiedä sitten. Onrejn ajokortti ainakin riitti sellaisenaan, kun poliisi meidät pysäytti. Jotkin vuokra-autofirmat saattavat kylläkin vaatia kansainvälisen ajokortin tai käännöksen. Itse jouduin käännättämään oman ajokorttini tulevaa uutta Roadtripia varten.

DSC_6979

Australialaisilla tuntuu olevan jokin ihmeen fiksaatio näihin jättimäisiin jäljitelmiin eri aiheista. Löytyy niin katkarapua, omenaa, banaania, vuohta kuin huoltoaseman päälle rakennettua Uluruakin (Ayer’s Rockia).

Voi olla, että jotain jäi sanomatta mitä olisin halunnut sanoa. No, jos jokin asia Australialaisessa liikennekulttuurissa jäi mietyttämään, niin heitähän kysymyksellä! En välttämättä osaa vastata, mutta elämä on.

Surffiviikonloppu Batemans Bayssa

Viime viikonloppuna käytiin verestämässä surffitaitoja, kun ne nyt vielä tuoreessa muistissa olivat. Luultavasti tuo oli myös viimeinen surffaukseni täällä, sillä lähden jo viikon päästä Uuteen-Seelantiin ja vaikka Roadripillä Cairnsiin mahdollisuus surffaukseen olisikin, en luultavasti raaski siihen enää roposiani pistää.

Jo ennen lähtöä tuli hieman takapakkia asioihin, kun kaksi kyytiläistä perui lähtönsä perjantaiaamuna. Nämä Amerikkalaiset kertoivat syyksi sen, että toisen heistä luottokortti oli varastettu edellisenä iltana ja tili tyhjennetty saman tien. Kylläpäs sattuikin. Haistoimme terävinä suomalaisina heti palaneen käryä, mutta vastailimme kuitenkin heidän nyyhkytarinointiinsa myötätuntoisesti. Meidän kohta valmis asianajajamme oli sitä mieltä, että pyytäisimme heitä maksamaan oman osuutensa autovuokrasta, sillä emme niin lyhyellä varoitusajalla saaneet ketään tilalle. Ja kyllä, olimme juuri niin paskiaisia, että teimme sen. Sanoimme kyllä tulevamme vastaan jonkin verran, sillä olihan siihen pieni mahdollisuus olemassa, että tarina olisikin tosi. Tyttö laitteli lisää nyyhkyviestejä, ettei hänellä ole varaa edes ruokaan, mutta sanoi sitten maksavansa joskus tulevaisuudessa.

Ja tiedättekö mitä illalla tapahtui. Tämä järjenjättiläinen laittoi Facebookiin päivityksen kuta kuinkin näin: “Jeee menossa Sydneyyn, mahtava viikonloppu tulossa!”. Että se siitä rahattomuudesta. Olisimme varmasti jättäneet asian sikseen jo alkuunsa, jos vale ei vain olisi ollut näin törkeä ja ilmiselvä.

No mutta, mukavampiin asioihin, eli siihen surffaukseen. Otettiin itsevarmoina kovat laudat heti kättelyssä, eli astetta ammattimaisemmat. Meri käytti tietysti tilaisuutensa hyväksi ja opetti tolleroille vähän nöyryyttä. Paitsi, että aallot olivat hankalat, oli myös laudalle pääsy kinkkistä. Aurinkokaan ei antanut armoa vaan poltti naaman karrelle 50+ vedenkestävästä aurinkorasvasta huolimatta. Illalla kirvelsi naamaa, hiekkaa oli korvissakin asti ja tukka oli vähintäänkin kuin röllipeikolla, mutta siitä huolimatta oli hyvä fiilis.

Seuraavana päivänä luonto oli meille jo armollisempi ja aallot suorastaan huikeat. Edellisestä päivästä viisastuneena otin pehmeän laudan, joka sopii aloittelijoille paremmin, ja kyllähän se surffaus taas sujui ihan eri malliin. Onnistuin myös ensimmäistä kertaa pääsemään rantaa puskevien aaltojen läpi kauemmas ulapalle, jossa aallot olivat isompia. Välillä niitä sai odotella ja pelkästään laudan päällä lilluminen oli mukavaa. Merta tulee kyllä todella ikävä Suomessa.

02060059

02050043

00170002

00020029

Tehdessämme lähtöä alkoi epäonni taas vainoamaan. Ensin meni yksi puhelin rikki (ei minun), joka lensi pyyhkeen laskoksista asvalttiin. Tämä oli tälle tyypille jo kolmas kerta, kun rikkoo puhelimensa täällä, että siinäpä sitten onkin vakuutusyhtiölle selittämistä. Tämän jälkeen menimme ostamaan ruokaa vielä juuri ennen lähtöä ja eiköhän ollut sillä välin joku ukkeli peruuttanut meidän vuokra-autoon. Ja lommohan siihen tuli. Onneksi oli sen verran rehellinen kaveri, että jäi odottamaan meidän paluuta autolle, eikä lähtenyt luikkimaan. Meillehän tuosta ei kuluja pitäisi tulla, mutta ylimääräistä paperityötä ja ajanhukkaa se aiheutti. Ja pari harmaata hiusta.

Asiat ei ihan menneet tuona viikonloppuna putkeen, mutta surffaus oli sentään mukavaa.

Ja sitten mainoksiin.

Nyt sinulla on mahdollisuus vaikuttaa! Anna äänesi superkuulle. Tämä hieman tärähtänyt kuva haluaisi voittaa vaihtareille järjestetyn kuvakisan Facebookissa. Äänestyslipukkeena toimii tykkäys ja sen voit käydä tekemässä täällä – kliketiklik!

DSC_6721

Mut ei oo pakko hei! :)