Perillä ollaan

2914 kilometriä ja 13 päivää takanapäin. Saavuimme määränpäähämme Cairnsiin eilen. Olemme nyt hostellissa ja kyllähän sängyssä nukkuminen oli erimukavaa lähes kahden viikon telttailun jälkeen. Nukuin toki teltassakin ihan hyvin, toisin kuin vähemmän telttailleet miehistömme jäsenet, mutta sänky on aina sänky. Ainakaan täällä ei herää joka aamu viideltä jäätävään lintukonserttiin.

Jatketaanpas siitä mihin jäätiin. Gold Coastilta suuntasimme Brisbaneen, josta nappasimme kyytiin toisen suomalaisen – ainoan miesvahvistuksemme. Henri on myös vaihtari, mutta tuli mukaan vasta tässä vaiheessa, sillä hän oli käymässä Uudessa-Seelannissa.

20151127_124135

Jouduimme tekemään uudelleenjärjestelyitä uuden tulokkaan johdosta. Henri vaihdettiin saksalaisen Marien tilalle toiseksi kuskiksi, sillä muuten hän olisi harteikkaana miehenä vienyt liikaa tilaa autossa. Kyllä, tilanpuute oli niin suuri, että jouduimme miettimään jopa ihmisten kokoa, haha! Autokin pakattiin aina uudelleen ja uudelleen, jotta jokainen millimetri saatiin hyötykäyttöön.

Brisbanesta ajoimme Hervey Bayhyn, joka oli kohteenamme ainoastaan Fraser islandin vuoksi. Fraser on maailman suurin hiekkasaari ja siellä on kuulemma paljon nähtävää. Itse kuitenkin skippasin tuon reissun, sillä se ei mitenkään sopinut enää budjettiini. Toisaalta en ollut ollenkaan pahoillani vapaapäivästä, jolloin sain rauhassa kirjoitella blogia sun muuta.

Gold Coast

Gold Coast

Meille kävi pieni haksahdus ja Fraserille menijät missasivat lautan, johon olivat ostaneet liput. Menimme väärään paikkaan epäselvien ohjeiden takia, emmekä enää ehtineet oikeaan paikkaan ennen lautan lähtöä. Onneksi he saivat mahdollisuuden mennä seuraavana päivänä uudestaan, eivätkä rahat menneet hukkaan. Meidän jatkosuunnitelmiimme se toki vaikutti melko paljon. Olimme aikoneet käyttää sen seuraavan päivän Airlie Beachille ajamiseen, joka on lähtöpiste Whitsundays Islandille. Hervey Baysta sinne ajamiseen menee noin kymmenen tuntia. Siispä jouduimmekin lähtemään ajamaan yötä vasten porukan palattua Fraserilta. Jouduimme myös tekemään kaikki hankintamme jo Hervey Bayssa sekä pakkaamaan kaikki kamppeenne tulevia päiviä ajatellen. Tähän menikin sitten kokonainen päivä.

received_10153739359457118

Ajaminen yöllä osoittautui odotettua raskaammaksi. Sovimme, että etupenkillä istuva pysyisi aina hereillä kuskin kaverina turvallisuussyistä. Ajoin itse ensimmäisenä, koska satuin jo muutenkin istumaan kuskin paikalla, kun kävin noutamassa muut lautalta. Suhteellisen helppo nakki siis. Yhdeksän aikoihin illalla Henri hyppäsi puikkoihin ja minä valvoin hänen seuranaan.Telttaillessa olimme tosiaan tottuneet menemään nukkumaan hyvin aikaisin, joten ei ihme, että jo tässä vaiheessa muut nukkuivat.

Jossain vaiheessa teki todella tiukkaa pysyä hereillä, mutta pysähdyksellä mäkkärissä ja mustalla kahvilla saatiin ostettua lisäaikaa. Lopulta mekin pääsimme nukkumaan lyhyesti, kun Marie ajoi viimeisen osuuden. Mitenkään mukavasti ei toki tullut nukuttua ja kun pääsimme perille neljän aikaan aamuyöstä, nukuimme sitten jonkin aikaa satamassa taivasalla.

Whitsundaysta kirjoitan erikseen, sillä kokemus oli yksi parhaimmista koko vaihtoaikana. Sen verran voisin kuitenkin raottaa, että kyseessä on saari, jossa telttailimme kaksi yötä. Paikka on todella suosittu turistikohde ja ihmiset yleensä vierailevat siellä ohjatuilla turistimatkoilla. Me sen sijaan ostimme vain lauttalipun ja retkeilyoikeuden, millä säästimme todella paljon rahaa. Ei sähköä, ei vettä, ei kenttiä. Vain luonto ja me.

received_10153739359167118

Nyt täytyy kuitenkin alkaa valmistautumaan illan menoihin. Tänään on siis 25. syntymäpäiväni ja luvassa on jonkin asteista juhlintaa. Kröhöm. Palailen taas langoille, kunhan ehdin!

 

Ajaminen Australiassa

Minulla ei ole kerta kaikkiaan minkäänlaisia kuulumisia kerrottavaksi. Tämä johtuu siitä, että olen viettänyt viimeisen viikon naama kiinni näytössä aamusta iltaan kirjastossa istuen. Sen lyhyen vapaa-ajan, mitä minulla on ollut iltaisin käytössä, olen käyttänyt aivojen nollaamiseen Netflixin ja homppäsivustojen parissa. En ole edes nähnyt oikein ketään tuona aikana.

Siksipä ajattelinkin kertoa teille ajamisesta Australiassa. Itse en ole toki vielä muutamaa sataa kilometriä enempää täällä ajanut, mutta kyydissä olen istunut ties kuinka monen tuhannen kilometrin edestä. Australiassa ajaminen ei eroa nyt niin kovin paljon Suomesta, onhan tämä kuitenkin länsimainen yhteiskunta, jossa sääntöjä noudatetaan. Vaikkakaan ei ehkä ihan yhtä kirjaimellisesti kuin Suomessa.

DSC_6540

On kuitenkin joitain eroja, joita haluan tuoda esille. Isoin on tietysti ajaminen vasemmalla puolella tietä. Se ei ole kummoinenkaan tehtävä, kun seuraa vain muiden mallia ja siihen tottuu todella nopeasti. Haasteellisempaa onkin auton laitteistojen hallinta. Luultavasti vielä ensi kerrallakin tulen heiluttelemaan pyyhkijöitä, kun pitäisi näyttää vilkkua. Vuokrafirmojen autot ovat onneksi lähes poikkeuksetta automaattivaiheisia, mikä helpottaa asioita huomattavasti. Kaasu ja jarru ovat autoissa samoinpäin kuin Suomessakin.

DSC_6757

Minusta Australiassa ajaminen on turvallisempaa kuin Suomessa. Ennen kuin käyn käsiksi syihin, muistutettakoon, että olen ajanut ikäni vain Lapissa, jossa moottoriteistä ei ole tietoakaan. Perustelut voivatkin tuntua hassuilta ison kylän kasvateista, mutta tämä onkin vain minun näkökulmani asiaan.

Australiassa ajaessa ei joudu vastaantulevien kaistalle koskaan. Jos tiet eivät ole moottoriteitä (mitä ne useimmiten on), on tien varrella muutaman kilometrin välein ohituskaistoja. Tällaiset tiet ovat siis perinteisiä yksikaistaisia teitä, mutta muuttuvat tietyin väliajoin kaksikaistaisiksi. Ja sama tietysti toisella puolen tietä. Sulkuviivalla erotetaan vastaantulijoiden kaista omasta ja katkoviivalla ohituskaista. Ohituskaistan alkaminen on merkitty liikennemerkillä.

Toinen turvallisuutta lisäävä tekijä on kääntyville osoitetut omat kaistat. Meillä Lapissahan kääntyminen saattaa pysäyttää liikenteen tai ainakin hidastaa sitä. Tosin olenpahan joidenkin nähnyt jopa ryhmittyvän vastaantulevien kaistalle ennen kääntymistä, mikä nyt on tietysti turvallisuuden kannalta hieman kyseenalaista.

Täällä en jostain syystä pidä ajatuksesta pimeässä ajamisesta, vaikka Lapissa olen siihen talvikuukausien aikana luonnollisesti tottunut, kun päivänvaloa sattuu olemaan se pari tuntia päivässä. En ole vielä kertaakaan kenenkään nähnyt käyttävän pitkiä täällä, sillä autoja tulee koko ajan vastaan. Lyhyillä ajaminen taas on epämukavaa, sillä kengurut ovat liikekannalla mitä ilmeisimmin juuri pimeällä. Yhtään kengurua emme nimittäin ole nähneet päiväsaikaan, mutta silti niiden ruhoja on tien pientareella vähän väliä. Lapissa on sentään lunta, joka heijastaa valoa ja vähän helpottaa pimeyttä. Täällä pimeys on nimenomaan säkkipimeyttä.

DSC_6683

Nopeusrajoitukset poikkeavat Suomessa totutuista, sillä merkissä saattaa lukea käytännössä mitä vain 10-110 km/h väliltä. Monesti vuoristoissa mutkissa nopeusrajoitus on esimerkiksi 55km/h ja linja-autoille ja rekoille on omat rajoituksensa.

Liikennemerkkejä on myös kaikenlaisia. Esimerkiksi monille tietä ylittäville eläimille on omansa, kuten ankoille, koalille, vompateille, kenguruille ja possumeille.

Varokaa pikkuankkoja

IMG_6885

Possumi, ei siis opossumi. Tämä on ilmeisesti joki paikallinen elikko, joka on saanut nimensä siitä, että se muistuttaa amerikkalaista opossumia (not).

Liikenneympyröissä vilkutetaan sinne suuntaan minne ollaan kääntymässä, ei siitä poistuttaessa. Jos siis aiot poistua liikenneympyrästä kolmannesta liittymästä oikealle, vilkutat koko sen ajan mitä siitä pyörylässä pyörit oikealle.

Suomalaisella ajokortilla saa lähtökohtaisesti ajaa Australiassa, mutta siitä on osavaltiokohtaisia eroja. Joissakin vaaditaan englanninkielinen käännös ajokortista, joissakin jopa kansainvälinen ajokortti. Toisaalta jotkut kivenkovaan väittävät, että suomenkielinen ajokortti riittää sellaisenaan, eikä kukaan ole kuuleman mukaan sakkoja pelkällä suomalaisella ajokortilla ajamisesta saanut. Tiedä sitten. Onrejn ajokortti ainakin riitti sellaisenaan, kun poliisi meidät pysäytti. Jotkin vuokra-autofirmat saattavat kylläkin vaatia kansainvälisen ajokortin tai käännöksen. Itse jouduin käännättämään oman ajokorttini tulevaa uutta Roadtripia varten.

DSC_6979

Australialaisilla tuntuu olevan jokin ihmeen fiksaatio näihin jättimäisiin jäljitelmiin eri aiheista. Löytyy niin katkarapua, omenaa, banaania, vuohta kuin huoltoaseman päälle rakennettua Uluruakin (Ayer’s Rockia).

Voi olla, että jotain jäi sanomatta mitä olisin halunnut sanoa. No, jos jokin asia Australialaisessa liikennekulttuurissa jäi mietyttämään, niin heitähän kysymyksellä! En välttämättä osaa vastata, mutta elämä on.

Koti-ikävä

Se alkoi ruisleivästä. Käytin kokonaisen luennon ruisleivästä haaveilemiseen. Seuraavana päivänä haaveilin vähän lisää. Ja sitä seuraavana.

Niinpä, miten voi ruisleivästä saada niin paljon irti ajateltavaa. En osaa vastata. Se vain pyöri jossain tuolla mielen sopukoissa muiden asioiden mukana. Yhä edelleen suunnittelen syöväni paketillisen ruisleipää heti kotiin päästyäni, mutta muuten himo on hieman hälventynyt. Fazerin sinistä sen sijaan en ole juurikaan kaivannut. Tai saunaa. Asiaan varmaan vaikuttaa se, että täällä on muutenkin niin lämmin ja suklaakin vain sulaisi kuumuudessa.

Mitä sitten kaipaan? Ihmisiä. Ensimmäiset pari kuukautta puhkuin seikkailunhalua ja omaa itsenäisyyttäni. Toki olen jonkin verran yksin matkustanut, mutta kokonaista lomaa en koskaan. Vajaan kolmen viikon päästä alkaa reilun kuukauden mittainen matkustelu, josta pari viikkoa vietän yksin. Tänne tulo oli askel, joka minun oli vain otettava tässä kohtaa elämääni. Samoin kuin 2010 lähtiessäni Englantiin töihin oli elämäni nytkin alkanut pyöriä samaa rutiinia ja ystäväpiirini olivat kutistuneet. Tätä on vähän kiusallista myöntää, mutta ajattelin, että eihän minulla edes ole kavereita Rovaniemellä. Melkoisen epäkunnioittavaa ihmisiä kohtaan, jotka ovat olleet elämässäni parhaimmillaan yli kymmenen vuotta. Tämä kuitenkin johtui vain ja ainoastaan vaihtoa edeltävän puolen vuoden aikaisista tapahtumista, joista olin kai jotenkin katkeroitunut. Katkeroitunut itselleni siitä, että olin epäonnistunut ystäväsuhteissani ja jotkut niistä olivat katkenneet.

Ondrejn käynnin jälkeen ajatusmaailmani ei ole ollut entisellään. Olen löytänyt täällä ihan uuden sosiaalisen puolen itsestäni ja kavereita ja tuttuja on minulla varmaan enemmän kuin koskaan ennen. Mutta mitään syvempää ystävyyssuhdetta en ole onnistunut muodostamaan. Ei vain ole tullut vastaan ihmistä, jonka kanssa olisi todella klikannut. Siksipä ihmisen, jonka kanssa minulla klikkaa paremmin kuin kenenkään muun kanssa, lähtö oli vaikea. Ennen Odrejn tänne tuloa olin antanut hänelle aivan liian vähän arvoa liidellessäni omissa uusissa vaihtokuvioissani. Vasta hänen tänne tultua tajusin, että siinä on se ihminen, jonka kanssa voin nauraa pienimmillekin arkisille asioille. Siinä on se ihminen, joka saa minut nauramaan, kun yritän parhaani mukaan olla ärtynyt. En kuitenkaan tuomitse itseäni noiden kahden ensimmäisen kuukauden takia, sillä kuten edellä tuli sanottua, se askel minun oli otettava.

Tuon ymmärryksen myötä aloin ajatella myös ystäviäni. Sosiaalinen elämäni Rovaniemellä ei ehkä ole kovin vilkas, mutta on minulla sentään ystäviä monien vuosien takaa. Ja sekin, ettei sosiaalinen elämäni ole ollut vilkas, johtuu omasta asenteestani. En ole ollut aktiivinen solmimaan uusia ystävyyssuhteita ja samaan aikaan olen vain rypenyt omassa epäsosiaalisuudessani. Tämä on myös syy, miksi olen laittanut liikaa painoa läheisimmille ystävilleni ja vaatinut heiltä liikaa, mikä on johtanut joidenkin suhteiden kariutumiseen.

Kuten huomasitte, ei koti-ikävä tarkoita minulle Suomen tai konkreettisten asioiden ikävöintiä (paitsi ruisleivän). Se tarkoittaa arvostusta niitä aineettomia asioita kohtaan, joita minulla siellä kotipuolessa on. Kuten ihmissuhteita.

Toivonkin muistavani jatkossa, että ystäviä ei ole koskaan liikaa – varsinkaan sellaisia, joiden kanssa oikeasti klikkaa.

 

Roadtrip osa 4: Keskellä ei mitään

Perjantaiaamuna en oikeastaan edes tiennyt minne olimme lähdössä. Sen tiesin, että menisimme jonnekki parin sadan kilometrin päähän elektronisen musiikin festivaaleille, mutta paikasta minulla ei ollut käryäkään. Suunnitelmat tuntuivat muutenkin vaihtuvat lennosta, joten päätin vain mennä mukana, mitä ikinä eteen tulisikaan. Aamulla tiosin vähän kärtysin asiaa, sillä olin kuvitelmissa, että kävisimme vielä rannalla ja lähtisimme hiljokseen iltapäivästä ajelemaan. Yhtäkkiä olimmekin jo pakkaamassa heti heräämisen jälkeen ja tarkoitus oli lähteä mahdollisimman pian. Olen vähän hitaasti lämpeäväistä sorttia, joten tuollaiset yhtäkkiset suunnitelman muutokset aiheuttavat sopivissa olosuhteissa pientä verenpaineen nousua. Ehkä asiaan vaikutti myös se, että kyseiset keskustelut käytiin tsekiksi silloin kun en ollut samassa huoneessa.

Päätettiin sitten kuitenkin käydä Ondrejn kanssa pikaisesti uimassa heti aamutuimaan ja jo alkoi taas tätä tyttöä elämä hymyilyttää. Varsinkin, kun nähtiin valaita todella lähellä rannan tuntumassa! Siellä oli ihmisiä sup-laudoilla ja valaat uivat ihan muutaman metrin päästä heistä. Varmasti melko ikimuistoinen kokemus heille.

Jo ennen puoltapäivää istuimme täyteen ahdetussa autossamme ja lähdimme köröttelemään kohti sisämaata. Loppujen lopuksi oli onni, että lähdimme niin aikaisin, sillä päästyämme perille oli aurinko jo laskemassa. En oikein tiedä miten saimme tuhrattua matkaan niin paljon aikaa. Ainakin pysähtelimme muutaman kerran ja kerran olimme vähän hukassakin. Maisemat muuttuivat rannikon verheydestä sisämaan punertavaan erämaahan. Tien varrella oli keltaisia kaktuksia, jotka olivat kuin suoraan jostain sarhakuvalehdestä.

Ennen festivaalialueelle ajoa kävimme vielä lyhyesti patikoimassa läheisessä Girraween kansallispuistossa. Reitti ei ollut kovinkaan mielenkiintoinen paria kivenmötikkää lukuunottamatta.

DSC_7359

Jotkut olivat kasanneet tällaisia kivikasoja reitin varrelle.

DSC_7372

Seuraavan päivän kohde.

Seuraavan päivän kohde.

DSC_7397

Kookaburra. Uskokaa tai älkää, mutta nämä linnut kuulostavat ihan apinoilta.

Sitten seuraa se hermoja kiristänein osuus. Olimme siis liikkeellä meidän vuokra-autollamme, sillä suunnitelmana oli, että sunnuntaina me jatkaisimme Ondrejn kanssa matkaan takaisin kohti Sydneytä ja Ondrejn sisko ja tämän poikaystävä palaisivat Gold Coastille heidän ystäviensä kyydissä. Ajellessamme kohti festivaalialuetta pimeys alkoi toden teolla laskeutua. Ei siinä vielä mitään, mutta jossain vaiheessa tie muuttui todella huonokuntoiseksi. Olimme tosiaan jo jonkin aikaa ajelleet pienillä hiekkateillä, mutta tämä tie oli täynnä kuoppia ja kiviä. Pari kertaa pohja kolahti ikävän kuuloisesti ja kerran jäimme kiinni hiekkaan. Ei tosiaankaan mikään järkevin paikka viedä vuokra-autoa, mutta eipä tuosta kukaan tiennyt etukäteen. Hammasta purren oli vain ajettava perille. Eikä perillä ollut juuri sen helpompaa. Parkkipaikka ja telttailualue olivat jossain puiden keskellä ja paikassa oli säkkipimeää. Ajoimme vieläpä kantoon, mutta onneksi auton vahingoilta vältyttiin.

Ennen telttapaikan etsimistä koimme pienen hengähdystauon olevan paikallaan. Joimme oluet tuijotellen käsittämättömän upeaa tähtitaivasta, josta pystyi hahmottamaan jopa linnunradan. Tähtiä oli niin paljon, ettei niistä pystynyt erottamaan minkäänlaisia tähtikuvioita. Eläköön valosaasteettomuus!

Joku saattoikin jo arvata, että festivaalit olivat melko hippiluontoiset. Ihmisiä oli oman arvioni mukaan 100-150. Siellä oli yksi lava, jonka edessä ihmiset jammailivat mitä mielikuvituksellisimmissa asuissa. Kyllä huomasi, että ihmiset olivat tulleet sinne ollakseen omia itsejään. Mekin tanssimme varsin antaumuksellisesti keksien toistaan typerämimpiä tanssiliikkeitä, eikä kukaan katsonut kieroon. Melkoisen vapauttava tunne, kun ei tarvitse miettiä mitä muut ihmiset ajattelevat sinusta.

Esiintyjiin en muuten kiinnittänyt juurikaan huomiota, mutta yksi sen onnistui tekemään. Tämä mies soitti toisella kädellä rumpuja ja toisella kosketinsoittimia. Yhdistelmä jota en ikinä ennen ole nähnyt ja hän oli myös todella taitava siinä. Alueella oli myös tulen pyörittäjä, jolla oli tosiaan käsissään kahden kettingin päässä tulessa olevat pallot. Kokeilin itsekin tuota, mutta melko huonolla menestyksellä, heh. Se näytti paljon helpommalta kuin todellisuudessa oli.

Aamulla herättyämme oli aurinkokin noussut ja vihdoin näimme missä oikeasti olimme.

DSC_7411

Yön pimeydessä luulimme tätä telttaa oikeaksi autoksi. Totuus paljastui aamulla.

Yön pimeydessä luulimme tätä telttaa oikeaksi autoksi. Totuus paljastui aamulla.

Aamulla tajusimme myös, ettei meillä ole oikein mitään järkevää ruokaa. Siksipä olimmekin onnesta mykkyrällä, kun löysimme alueelta pari kojua, jotka möivät kahvia, muffineja, munapekonihampurilaisia ja smoothieita.

DSC_7417

Smoothiet tehtiin lapsityövoimalla :D

Smoothiet tehtiin lapsityövoimalla :D

DSC_7420

Lapsiin oli panostettu ja heille oli rakennettu tällainen jättimainen sirkusteltta leikkipaikaksi.

Lapsiin oli panostettu ja heille oli rakennettu tällainen jättimäinen sirkusteltta leikkipaikaksi.

DSC_4091

Festivaalialueelta lähdettyämme kohtasimme poliisipartion. Meidät pysäytettiin ja kuskina toimineen Ondrejn tenttaaminen alkoi. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että Ondrej oli unohtanut ottaa piilolinssit yöksi pois, joten hänen toinen silmänsä oli melkoisen punainen. Silmän nähtyään poliisi mylvähti “milloin olet viimeksi käyttänyt huumeita?!”. Ei auttanut selittelyt vaan koko auto tutkittiin ja myllättiin huumeiden varalta. Jonkinlainen sylkitesti myös suoritettiin Ondrejlle. Saimme luonnollisesti puhtaat paperit, poliisien harmistukseksi, ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Menimme takaisin kansallispuistoon, jossa olimme olleet edellisenä päivänä ja kiipesimme The Pyramid kukkulalle (tai vuorelle niinkuin täällä päin kaikista nyppylöistä sanotaan), joka muistutti lähinnä suurta kalliolohkaretta. Ylämäkeen oli suhteellisen helppo talsia, vaikkei minkäänlaista tukea löytynytkään ja kallion oli todella jyrkkää. Pinta oli kuitenkin sen verran karheaa, että kengät pitivät siinä hyvin. Vain joissain kohdissa oli liukkaampaa ja silloin alkoikin mietityttää, että mitenköhän täältä alas tullaan. Periaatteessa, jos olisit liukastunut, olisi se ollut melko varmasti tarkoittanut hengenlähtöä, sillä mitään ei ollut pysäyttämässä laskua. Noista pahimmista paikoista ei yllättäenkään ole kuvia, sillä huomio oli kokonaisvaltaisesti kiipeämisessä.

DSC_7432 DSC_7434 DSC_4111 DSC_7438

DSC_7445

Pois päin ajellessamme pysähdyimme vielä kerran yhdelle vähän lyhyemmälle patikointireitille. Tässä kohtaa jalat huusivat jo hoosiannaa, eikä reitin varrelta löytynyt kuin vihaisia jättimäisia muurahaisia ja aaltoa muistuttava kivenlohkare.

Nämä kaverit oikeasti hyökkäsivät päälle.

Nämä kaverit oikeasti hyökkäsivät päälle.

Underground Greek

Underground Creek

Illaksi suuntasimme toiseen kansallispuistoon nimeltä Bald Rock. Emme taaskaan ehtineet perille ennen pimeän tuloa, mutta tällä kertaa tie oli ihan hyväkuntoinen, joten auton kolistelulta säästyttiin. Perillä meitä odotti kirjava sakki ihmisiä, joista osan Ondrejn sisko ja tämän poikaystävä tunsivat. Suurin osa oli taaskin tsekkejä, mutta oli siellä myös yksi britti, yksi aussi ja yksi brasilialainen – ja tietysti yksi suomalainen! Sain taas ihmetyttää ihmisiä kertomalla Suomesta ja vastailla kysymyksiin. Kyllä se Suomi vain on melko eksoottinen jopa Euroopasta tuleville ihmisille. Siinä jutustelun lomassa söimme brasilialaisittain valmistettua grillilihaa, joka oli ihan hemmetin hyvää.

DSC_7496

Kokeiltiin myös kuvata tähtitaivasta, mutta vielä siinä on opettelemista. Siellä se linnunratakin pilkottaa puiden takana.

Aamulla herättiin Ondrejn kanssa ennen seitsemää ja pakattiin kamppeet autoon. Jouduimme lähtemään noin aikaisin, sillä puistonvartija oli kuuleman mukaan tulossa seitsemän jälkeen emmekä olleet maksaneet telttapaikasta. Ja se miksi emme olleet maksaneet johtui siitä, ettei ketään ollut paikalla illalla saapuessamme. Niinpä hipsimme pois vähin äänin kuten meitä oli kehoitettu. Sanoimme tietysti hyvästit Ondrejn siskolle ja tämän poikaystävälle, mutta muuta porukkaa emme enää nähneet.

 

Koko päivän vain ajoimme ja ajoimme. Itsekin pääsin vihdoin kunnolla ratin taakse ja ajoin noin puolet matkasta. Viimeisen yön vietimme lähellä Sydneyä The Entrancessa, samalla leirintäalueella kuin ensimmäisen yönkin. Seuraavana päivänä pesetimme auton, palautimme sen ja tulimme Canberraan. Näin koko huikea reissu oli päätöksessään.

Ai miten niin musta auto?

Ai miten niin musta auto?

Onneksi ilmastointi autossa toimi.

Onneksi ilmastointi autossa toimi.

DSC_7558

 

Kymmenen hupaisaa huomiota Australiasta

En ole niinkään varma näiden huomioiden/faktojen hupaisuudesta. En kuitenkaan viitsinyt käyttää englanninkielistä nimitystä (Fun Facts) suomenkielisessä blogissa, joten mennään tällä mennään. Pidemmittä puheitta esittelyssä hupaisia tai vähemmän hupaisia huomioitani Australiasta.

interesting_facts

Fun fact #1: Suora  lainaus Wikipediasta: “Australia on ainoa manner, jossa myrkyllisiä käärmeitä on enemmän kuin myrkyttömiä.” Eisss. Miksi minä edes luen näitä? Olin jo ehtinyt tuudittautua ihanan rauhaisaan luuloon, että eihän tämä Australia nyt niin vaarallinen olekaan.

Fun fact #2: Australiahan on tunnettu kaikenlaisista tappavista ja myrkyllisistä eläinlajeistaan. Äkkiseltään tulee mieleen hämähäkit, käärmeet, hait ja muut mönkiäiset, joita voit löytää esimerkiksi asuttamasta vartioimatta jätettyä kenkääsi. Näiden lisäksi kuitenkin löytyy eräs Vili Vilperistäkin tuttu sympaattinen elukka, joka myrkyllään voi aiheuttaa ihmiselle suunnatonta tuskaa, nimittäin VESINOKKAELÄIN. Siis mitä?! Hyi saakeli, kaikkea sitä saakin varoa. Toisaalta jos jonkun tappamaksi pitäisi tulla, niin olisihan se vesinokkaeläin aika leuhka.

Fun fact #3: Bomfunk Mc’s Freestyler on ilmeisen hyvin läpilyönyt suomalainen viisu, sillä sitä kuulee edelleen soitettavan. Suomessa sitä tosin en ole kuullut vaan muun muassa täällä Canberrassa eräässä kahvilassa keskellä päivää ja jokunen vuosi sitten Tsekissä rautatieasemalla. Myös Daruden Sandstormia kuulee välillä luukutettavan bileissä.

Fun fact #4: Pubeissa huudetaan paljon. Yks kaks yllättäen jokin pöytäseurue saattaa alkaa karjua ja hakata pöytää niin että hilsekin karkaa päästä. Eräs aika random hetki oli, kun täpötäydessä pubissa osan pelaillessa biljardia, osan jutellessa omassa porukassaan, soi Bon Jovin Livin’ On A Prayer taustalla ja kertosäkeen kohdalla yhtäkkiä koko pubi puhkeaa laulamaan niin kovaa kuin kurkusta lähtee. Tämän jälkeen jokainen luonnollisesti jatkaa toimiaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Fun fact #5: Täällä hanavesi maistuu kloorilta. Makuun ei ole vieläkään tottunut.

Fun fact #6: Talveen kuuluu toppatakki, eikä Australia siinä ole poikkeus. Päivälämpötilat kun ovat vain 15 asteessa, niin tuleehan siinä kylmä. Ei siinä vielä mitään, mutta jotkut näppärät ovat päättäneet yhdistää toppatakkiasustukseensa shortsit(!). Siis mikä on tämä logiikka? Joku viisaampi voisi kertoa minulle.

Fun fact #7: Musiikki soi aina ja kaikkialla. Ruokakaupoissa, pubeissa, kahviloiden terasseilla – jopa kauppakeskuksen parkkipaikalla.

Fun Fact #8: Australiassa kaikki vain yksinkertaisesti toimii. Yleisiä ilmaisia vessoja on kaikkialla, asiointi virastoissa on helppoa, monet kaupat ja kirjastot toimivat itsepalveluperiaate, yliopiston kirjasto on 24/7 auki, vesipisteitä löytyy sieltä täältä sekä monet museot ja galleriat ovat ilmaisia.

Fun Fact #9: Sisällä ollaan kengät jalassa Ameriikan malliin. Joka paikassa on tietysti myös kokolattiamatot – aika makoisa yhdistelmä, etten sanoisi. Jotta ei menisi liian helpoksi, tätä ei kuitenkaan aina noudateta, enkä nyt ole varma koska pitäisi pitää kengät jalassa ja koska ei. Siispä tunnollisena suomalaisena otan kengät aina pois.

Fun Fact #10: Täällä näkee ihmeellisiä urheiluauton ja lava-auton yhdistelmiä. Keula on mallia urheiluauto (no hyvä on, useimmiten normaali sedan, mutta urheilumallejakin olen nähnyt!) ja takaosa on lavamallinen. Auto on matala ja maavara pieni. Haluaisin tietää mihin käyttötarkoitukseen tämä auto on oikein suunniteltu.

Varokaa pikkuankkoja

Varokaa pikkuankkoja