Roadtrip osa 3: Gold Coast

DSC_7280

Oi Kultaista Rannikkoa. Lyhyeksi jäi reissu sinne. Ehdimme viettää Gold Coastilla yhden täyden päivän, kunnes maantie kutsui taas. Tuo yksi päivä oli onnistuttu kuitenkin ahtamaan sen verran täyteen ohjelmaa, että siitä riittää kerrottavaa kokonaiseksi postaukseksi. Näimme myös jotain, mitä tituleeraisin yhdeksi reissun kohokohdaksi, mutta siitä lisää tuonnempana.

Ahtauduimme aamulla kaikki neljä pieneen vuokrakotteroomme ja suuntasimme kohti vuoria. Edelliset pari päivää olivat olleet lämpimiä ja niin oli tämäkin päivä. Itse asiassa lämpötila ei ole laskenutkaan enää tuon jälkeen alle kahdenkymmmenen, mitä nyt täällä Canberrassa kerran tai kaksi. Tosiaan, aikeenamme oli kiertää lyhyehkö sademetsälenkki, jonka varrella oli jonkinlainen kallion läpi virtaava vesiputous. Ei se vesiputous itsessään kovin kummoinen ollut, mutta tulipahan nähtyä. Ilmeisesti Gold Coastin lähistöllä ei hirveästi luonnonnähtävyyksiä ole, joten kaikki kunnia näille meidän australialaistuneille tsekeillemme siitä, että kaikkensa tekivät  meitä viihdyttääksemme.

Tuolta se tuli...

Tuolta se tuli…

... Ja tuonne se meni.

… Ja tuonne se meni.

DSC_3513

Sitten päästään siihen jännittävään osioon. Alkaa vähän ehkä jo  nolottaa tämä ylihypettämiseni, sillä ei tämä nyt välttämättä muiden ihmisten mielestä niiiiiiin jännä juttu ole. Asiaan. Reitin loppupuolella vastaantulijat sanoivat, että polun varrella on jokin elukka, jonka nimeä en kuullut. Kiirehdimme tietysti into piukeina eteenpäin ja mitä löysimmekään – pytonin! Siinä se auringossa paistatteli vailla huolen häivää. En osannut ollenkaan odottaa törmääväni pytoniin Australiassa.

Tui tui.

Tui tui.

Ei ihan pieni kaveri.

Ei ihan pieni kaveri.

Tässä välissä onkin hyvä mainita, että tänään näimme taas kerran käärmeen kampuksella. Samainen liero kuin edellisellä kerrallakin (lajiltaan siis). Oli kyllä niin pirun näppäräliikkeinen, että hetken toisiamme silmästä silmään tuijotellessamme katosi silmänräpäyksessä avoimeen sadevesikaivoon. Ymmärrän yhä paremmin miksi varoitellaan, ettei pitäisi jäädä ottamaan kuvia tästä tappavan myrkyllisestä käärmeestä.

Pois päin ajaessamme pysähdyimme jollekin taukopaikalle, jossa kuulemma asustaa varaani. Löysimme varaanin, mutta se ei tsekkiemme mukaan ollut sama tyyppi kuin normaalisti. Pienempi ja arempi oli tämä kaveri. En nyt silti ehkä niin pieneksi kutsuisi.

DSC_7226

DSC_7237

Lopulta lähdimme ajamaan takaisin rannikolle tarkoituksenamme mennä vihdoin ja viimeinkin uimaan ensimmäistä kertaa koko reissun aikana. Ensin kuitenkin kävimme ihastelemassa kymmeniä kallioilla paistattelevia liskoja. Hauska, että Suomessa lemmikkeinä pidettäviä elukoita, kuten liskoja, käärmeitä ja lintuja, näkee täällä  ihan normaalissa arkisessa elinympäristössä. Pitäisiköhän lanseerata jokin oikein tyypillinen suomalainen eläin lemmikiksi täälläpäin maailmassa. Vaikkapa rusakko. Täällä näkee vain semmosia söpöjä pieniä pupuja pomppimassa ympäriinsä. Rusakossa olisi asennetta.

DSC_7265

DSC_7282

Kävimme uimassa ja hihkuin taas kerran kuin pikkutyttö konsanaan. Jotenkin vain ne aallot ovat parasta ikinä. Vesi oli joidenkin mielestä kylmää. Minun mielestäni se ei ollut Lapin jokivettä kummempaa. Kerrankin tilanne, jossa olen pystynyt esittämään pohjoista kylmän kestävyyttä. Yleensä olen aina se, jolla on kaikista eniten vaatetta päällä.

Ja ohjelma jatkuu. Iltapäivästä lähdimme eräälle eläinpuistolle, jossa tarkoitus oli syöttää papukaijoja. Ne kuulemma istuvat ihmisten päälle, kun heillä on kookosmaitoa käsissään. Eipä niitä pirun lintuja tietenkään juuri sinä päivänä näkynyt. Lohdutukseksi yleisölle tarjottiin tilaisuutta ottaa pyton(!) olkapäille, heh! Kappas kappas, vanha kamu.

Ilmekin mitä mehukkain.

Ilmekin mitä mehukkain.

Tämän jälkeen taidettiin ajaa taas kerran jonnekin katselemaan auringonlaskua. Tässä menee jo päivissä sekaisin, kun auringonlaskukuvia on sieltä ja täältä. No, tällä kertaa vuorossa hieman teollisempaa maisemaa.

DSC_7324 DSC_7318

Kun pimeä laskeutui, sai viimein vähän hengähtää ja käydä ostamassa älyttömän kokoiset jäätelöt. Ja oli pojat kyllä hyvää. Kävelimme rantakadulle puiden alla, jossa papukaijat jälleen kerran möykkäsivät sielujensa kyllyydestä. Vähän mietitytti, että nuoleekohan sitä kohta linnunpaskaa tötteröstä, mutta selvittiin kuitenkin. Tosin Ondrej onnistui tuon jälkeen lennättämään jäätelöpallonsa kahden metrin päähän ihan pelkästään nuolaisemalla sitä. Kuulemma. Vähän kyllä epäilen, että tapaukseen liittyy vääränlainen tötterön pitokulma.

Illalla vielä lähdimme grillaamaan Ondrejn siskon ja hänen poikaystävänsä kavereiden luokse. Ovesta sisään astuttuamme yksi toisensa jälkeen sisälläolijoista paljastui tsekkiläiseksi. Minä ja noin seitsemän tsekkiläistä, jippii. Olen täällä oppinut, että jos ryhmässä on kolme tai useampi henkilö samaa kansallisuutta keskenään, alkavat he ennemmin tai myöhemmin puhua omaa kieltään. Onneksi paikalle saapui myöhemmin pari espanjalaista ja yksi aussi, joten painetta englannin puhumiseen oli enemmän. Ondrejn sisko (Ondrejn lisäksi) jaksoi kyllä sinnikkäästi puhua englantia, vaikka muut hänelle tsekkiä puhuivatkin, josta suuret kiitokset hänelle. Oli hauska ilta ja näimme muuten jättisuuren lepakonkin!

Seuraavassa, eli viimeisessä Roadtrip-postauksessa, luvassa muun muassa kertomusta festivaaleista keskellä ei mitään.

Stay tuned!