Ilmoitusluontoista asiaa

Nyt kävi niin, että tietokoneeni näyttö sanoi itsensä irti, enkä näin ollen pysty päivittämään blogiani. Kännykällä kirjoittaminenkin onnistuisi, mutta on erittäin epämiellyttävää, sillä kerrallaan näkyy vain yksi rivi tekstistä. Lisäksi kaikki valmiiksi muokatut kuvani ovat tietysti koneella, joten en niihin käsiksi pääse. Siispä bloggaaminen jää nyt tauolle siksi aikaa, että saan koneen huoltoon.

Tällä hetkellä olen Melbournen lentokentällä. Siis yli 3000km etelämpänä kuin eilisessä sijaintipaikassani Cairnsissa. Lensin tänne jo eilen päivällä ja vietin illan kuljeskellen kaupungilla. Yöksi tulin takaisin lentokentälle, koska en raaskinut mennä hostelliin. Ihan mukavasti tuossa kovalle penkilläkin nukkui, mitä nyt heräili vähän väliä.

Seuraavat yöt tulen viettämään jälleen kerran teltassa – tai siis swagissa, eli yhden hengen teltassa. Suuntaan nimittäin Ulurulle (Ayer’s Rockille), jossa minut ottaa hellään huomaansa matkajärjestäjä nimeltä Rock Tour. Kolme päivää palloilen tuolla isolla kivellä ja Kata Tjutann kansallispuistossa, minkä jälkeen menen vielä Alice Springsiin muutamaksi päiväksi.

Sitten lennänkin Sydneyyn pariksi yöksi, jonka jälkeen koittaa kotimatka! Viikko enää siis Australiassa. Tunteet ovat ristiriitaiset. Toisaalta odotan innolla kotiin pääsyä, toisaalta tulee ikävä tätä maata ja ihmisiä. Eilen sanoin ensimmäiset hyvästit kahdelle roadtripin jäsenellemme ja oli haikeaa. Muut näen vielä Sydneyssä.

Voi olla, että kirjoittelen puhelimella kuulumisia paahtavasta keski-Australiasta (sääennuste lupailee +40 astetta tälle päivälle). Toisaalta voi olla, että en. Kuvat ovat kuitenkin minulle niin tärkeä osa blogiani, että niiden puuttuminen ei innosta kirjoittelemaankaan.

Lue loppuun

Video Auschwitzista

Mitä tekemistä Auschwitzilla on vaihtolukukaudesta Australiassa kertovan blogin kanssa? No ei kyllä yhtään mitään. Eikä minulla ole mitään hyvää perustetta laittaa sitä tänne. Jos siis sitä ei lasketa, että saimme sen viimein editoitua näin yli puoli vuotta reissun jälkeen.

Jokainen on varmasti kuullut Auschwitzista. Se nousi toisen maailmansodan aikaisen holokaustin tunnuskuvaksi, sillä yli miljoona (luvusta ei ole täyttä varmuutta) juutalaista, homoseksuaalia, vammaista, vanhusta, lasta ja sotavankia sai siellä surmansa. Nämä ihmiset eivät olleet tehneet mitään ansaitakseen kohtalonsa, eikä monilla ollut mitään käsitystä tapahtumien kulusta ennen kuin joutuivat kaasukammioihin. Sinne heidän elämänsä päättyi, alastomana tuntemattomien ihmisten keskelle.

Auschwitz on, niin kuin arvata saattaa, karmiva paikka. Ehkäpä karmivin missä olen koskaan ollut. Mielestäni paikka on kuitenkin hienosti muutettu museoksi/muistomerkiksi. Meiltä meni 6 tuntia kiertää Auschwitz I ja Auschwitz Birkenau, emmekä siltikään ehtineet nähdä kaikkea. Jotain tuosta paikasta kertonee se, että minulla on oli koko ajan ihan hillittömän kylmä, sellainen oikein luista ja ytimistä puskeva, mutta kertaakaan ei tullut mieleen alkaa kiirehtimään kierrosta läpi.

Tiedättekö sen tunteen, kun hymy hyytyy niin täysin, että tuntuu kuin huulet olisivat halvaantuneet. Kuin kaikki ilo olisi imetty sinusta kuiviin. Välillä jopa hieman oksetti. Kamalinta oli kävellä junalaiturilta kohti kaasukammioita ja tajuta kävelevänsä niin monien ihmisten viimeistä matkaa. Vanhukset ja heikkokuntoiset vietiin suoraan junalta kaasukammioihin, kun työkykyiset taas eroteltiin parakkeihin meneviin jonoihin. Siinä kävellessä minuutit alkoivat yhtäkkiä tuntua kovin tärkeiltä. Ehkä olikin onni, etteivät monet tienneet kävelevänsä kohti kuolemaansa.

Tässä siis meidän näkemyksemme tuosta kyseisestä paikasta. Molemmat kuvasivat ja Ondrej editoi.

Höpinää tyhjästä – eli asiaa small talkista

Nyt kun Facebookissa on kohistu näistä ‘Finnish Nightmares’ sarjakuvatripeistä, koen asiakseni ottaa kantaa suomalaiseen jöröjukkakommunikointiin täällä small talkin luvatussa maassa kerran kun olen.

large

Vielä kahdeksan kuukauden Briteissä asumisen jälkeenkin inhosin Small Talkia (tai siitä johtuen). Miksi kysyä, jos ei oikeasti kiinnosta mitä kuuluu? Miksi avata suutaan, jos sanoma on informaatioarvoltaan nolla? Small talk tuntui todella tyhjänpäiväiseltä höpöttelyltä, joka vei aikaa tärkeämmiltä asioilta.

En tiedä mikä on muuttunut, mutta täällä nautin small talkista. No, en tietenkään joka hetki ja joskus sitä vain haluaisi olla rauhassa. Small talk on kuitenkin syy miksi sosialisoiminen on täällä helppoa. Miettikää nyt, kadulla vastaan kävelee tuttu ja vaivaannuttavan moikkaamisen sijaan voi käydä keskustelurepertuaarin, johon kuuluvat aina samat fraasit.

Hei,  mitä kuuluu, hyvää kuuluu, mitäs sulle, hyvää kiitos.

Tässä kohtaa olet ehtinyt jo miettiä mistä tunnet kyseisen tyypin ja onko teillä jotain yhteistä. Jos näitte viimeksi bileissä, voit kysyä miten ne hänen osaltaan menivät. Jos näitte koulussa, voit kysyä miten kouluhommat sujuvat. Jos ette ole nähneet muuten vain pitkään aikaan, voit kysyä onko elämässä mitään uutta.

Helppoa kuin heinänteko.

Minulla on teoria siitä miksi suomalaiset ovat Small Talkissa niin kankeita. Suomalaiset kohteliaisuusfraasit ovat todella töksähteleviä, eivätkä ne kannusta jutustelun jatkamiseen. Englanninkieli on jollain tapaa lentävämpää ja pehmeämpää, johon Small Talk istuu hyvin. Ehkä vika ei siis olekaan perisuomalaisessa metsänpoikaluonteessa, vaan yksinkertaisesti kielessä, joka lamauttaa meidän kommunikointikykyämme.

Kyseinen teoria on tietysti täysin päästävedetty, eikä sille ole minkäänlaista tieteellistä pohjaa. Mutta hauska ajatusleikki kuitenkin, eikö vain?

Mitä siis yritän tässä sanoa on se, että small talk parhaimmillaan auttaa ylitse niistä tilanteista, kun tuttu ei olekaan niin tuttu, eikä sanottavaa juuri ole. Kiusallisen tilanteen voi hoitaa sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla, eikä kummankaan tarvitse jälkeenpäin illalla sängyssä miettiä kuinka nolo kohtaaminen oli.

Valitettavasti Suomen kieli ei taivu yhtä hienosti small talkiksi, joten kärsikäämme.

Tai sitten ei vain oteta asioita niin vakavasti.