Surffiviikonloppu Batemans Bayssa

Viime viikonloppuna käytiin verestämässä surffitaitoja, kun ne nyt vielä tuoreessa muistissa olivat. Luultavasti tuo oli myös viimeinen surffaukseni täällä, sillä lähden jo viikon päästä Uuteen-Seelantiin ja vaikka Roadripillä Cairnsiin mahdollisuus surffaukseen olisikin, en luultavasti raaski siihen enää roposiani pistää.

Jo ennen lähtöä tuli hieman takapakkia asioihin, kun kaksi kyytiläistä perui lähtönsä perjantaiaamuna. Nämä Amerikkalaiset kertoivat syyksi sen, että toisen heistä luottokortti oli varastettu edellisenä iltana ja tili tyhjennetty saman tien. Kylläpäs sattuikin. Haistoimme terävinä suomalaisina heti palaneen käryä, mutta vastailimme kuitenkin heidän nyyhkytarinointiinsa myötätuntoisesti. Meidän kohta valmis asianajajamme oli sitä mieltä, että pyytäisimme heitä maksamaan oman osuutensa autovuokrasta, sillä emme niin lyhyellä varoitusajalla saaneet ketään tilalle. Ja kyllä, olimme juuri niin paskiaisia, että teimme sen. Sanoimme kyllä tulevamme vastaan jonkin verran, sillä olihan siihen pieni mahdollisuus olemassa, että tarina olisikin tosi. Tyttö laitteli lisää nyyhkyviestejä, ettei hänellä ole varaa edes ruokaan, mutta sanoi sitten maksavansa joskus tulevaisuudessa.

Ja tiedättekö mitä illalla tapahtui. Tämä järjenjättiläinen laittoi Facebookiin päivityksen kuta kuinkin näin: “Jeee menossa Sydneyyn, mahtava viikonloppu tulossa!”. Että se siitä rahattomuudesta. Olisimme varmasti jättäneet asian sikseen jo alkuunsa, jos vale ei vain olisi ollut näin törkeä ja ilmiselvä.

No mutta, mukavampiin asioihin, eli siihen surffaukseen. Otettiin itsevarmoina kovat laudat heti kättelyssä, eli astetta ammattimaisemmat. Meri käytti tietysti tilaisuutensa hyväksi ja opetti tolleroille vähän nöyryyttä. Paitsi, että aallot olivat hankalat, oli myös laudalle pääsy kinkkistä. Aurinkokaan ei antanut armoa vaan poltti naaman karrelle 50+ vedenkestävästä aurinkorasvasta huolimatta. Illalla kirvelsi naamaa, hiekkaa oli korvissakin asti ja tukka oli vähintäänkin kuin röllipeikolla, mutta siitä huolimatta oli hyvä fiilis.

Seuraavana päivänä luonto oli meille jo armollisempi ja aallot suorastaan huikeat. Edellisestä päivästä viisastuneena otin pehmeän laudan, joka sopii aloittelijoille paremmin, ja kyllähän se surffaus taas sujui ihan eri malliin. Onnistuin myös ensimmäistä kertaa pääsemään rantaa puskevien aaltojen läpi kauemmas ulapalle, jossa aallot olivat isompia. Välillä niitä sai odotella ja pelkästään laudan päällä lilluminen oli mukavaa. Merta tulee kyllä todella ikävä Suomessa.

02060059

02050043

00170002

00020029

Tehdessämme lähtöä alkoi epäonni taas vainoamaan. Ensin meni yksi puhelin rikki (ei minun), joka lensi pyyhkeen laskoksista asvalttiin. Tämä oli tälle tyypille jo kolmas kerta, kun rikkoo puhelimensa täällä, että siinäpä sitten onkin vakuutusyhtiölle selittämistä. Tämän jälkeen menimme ostamaan ruokaa vielä juuri ennen lähtöä ja eiköhän ollut sillä välin joku ukkeli peruuttanut meidän vuokra-autoon. Ja lommohan siihen tuli. Onneksi oli sen verran rehellinen kaveri, että jäi odottamaan meidän paluuta autolle, eikä lähtenyt luikkimaan. Meillehän tuosta ei kuluja pitäisi tulla, mutta ylimääräistä paperityötä ja ajanhukkaa se aiheutti. Ja pari harmaata hiusta.

Asiat ei ihan menneet tuona viikonloppuna putkeen, mutta surffaus oli sentään mukavaa.

Ja sitten mainoksiin.

Nyt sinulla on mahdollisuus vaikuttaa! Anna äänesi superkuulle. Tämä hieman tärähtänyt kuva haluaisi voittaa vaihtareille järjestetyn kuvakisan Facebookissa. Äänestyslipukkeena toimii tykkäys ja sen voit käydä tekemässä täällä – kliketiklik!

DSC_6721

Mut ei oo pakko hei! :)

Höpinää tyhjästä – eli asiaa small talkista

Nyt kun Facebookissa on kohistu näistä ‘Finnish Nightmares’ sarjakuvatripeistä, koen asiakseni ottaa kantaa suomalaiseen jöröjukkakommunikointiin täällä small talkin luvatussa maassa kerran kun olen.

large

Vielä kahdeksan kuukauden Briteissä asumisen jälkeenkin inhosin Small Talkia (tai siitä johtuen). Miksi kysyä, jos ei oikeasti kiinnosta mitä kuuluu? Miksi avata suutaan, jos sanoma on informaatioarvoltaan nolla? Small talk tuntui todella tyhjänpäiväiseltä höpöttelyltä, joka vei aikaa tärkeämmiltä asioilta.

En tiedä mikä on muuttunut, mutta täällä nautin small talkista. No, en tietenkään joka hetki ja joskus sitä vain haluaisi olla rauhassa. Small talk on kuitenkin syy miksi sosialisoiminen on täällä helppoa. Miettikää nyt, kadulla vastaan kävelee tuttu ja vaivaannuttavan moikkaamisen sijaan voi käydä keskustelurepertuaarin, johon kuuluvat aina samat fraasit.

Hei,  mitä kuuluu, hyvää kuuluu, mitäs sulle, hyvää kiitos.

Tässä kohtaa olet ehtinyt jo miettiä mistä tunnet kyseisen tyypin ja onko teillä jotain yhteistä. Jos näitte viimeksi bileissä, voit kysyä miten ne hänen osaltaan menivät. Jos näitte koulussa, voit kysyä miten kouluhommat sujuvat. Jos ette ole nähneet muuten vain pitkään aikaan, voit kysyä onko elämässä mitään uutta.

Helppoa kuin heinänteko.

Minulla on teoria siitä miksi suomalaiset ovat Small Talkissa niin kankeita. Suomalaiset kohteliaisuusfraasit ovat todella töksähteleviä, eivätkä ne kannusta jutustelun jatkamiseen. Englanninkieli on jollain tapaa lentävämpää ja pehmeämpää, johon Small Talk istuu hyvin. Ehkä vika ei siis olekaan perisuomalaisessa metsänpoikaluonteessa, vaan yksinkertaisesti kielessä, joka lamauttaa meidän kommunikointikykyämme.

Kyseinen teoria on tietysti täysin päästävedetty, eikä sille ole minkäänlaista tieteellistä pohjaa. Mutta hauska ajatusleikki kuitenkin, eikö vain?

Mitä siis yritän tässä sanoa on se, että small talk parhaimmillaan auttaa ylitse niistä tilanteista, kun tuttu ei olekaan niin tuttu, eikä sanottavaa juuri ole. Kiusallisen tilanteen voi hoitaa sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla, eikä kummankaan tarvitse jälkeenpäin illalla sängyssä miettiä kuinka nolo kohtaaminen oli.

Valitettavasti Suomen kieli ei taivu yhtä hienosti small talkiksi, joten kärsikäämme.

Tai sitten ei vain oteta asioita niin vakavasti.

Surf Camp

Surffasin ensimmäistä kertaa viikko sitten Seven Mile Beachilla. Kyseessä oli vaihtaritoimiston kautta järjestetty viikonlopun kestänyt Surf Camp. Hintaan kuului kahden päivän opetus, ruuat, majoitus, välineet ja kuljetus.

Perjantaina viiden aikaan illalla meitä tuli noutamaan bussi, joka kuljetti meidät rannikolle. Matkan olisi pitänyt kestää vajaa kolme tuntia, mutta koska kuskin navigaatiotaidoissa oli parantamisen varaa, meni meillä siihen 6 tuntia. Ennen rannikkoa tie kulkee vuoristossa ja olihan se aika mielenkiintoinen kokemus ajella siellä serpentiiniteillä pimeässä kaksikerroksisella bussilla. Toisaalta pimeydessä ei nähnyt sitä pudotusta, joka tien vierustalla odotti, joten laskettakoon se plussaksi.

Vilpoisan yön jälkeen (auki jääneestä ikkunasta puhalsi kylmää yöilmaa) kävimme heti aamusta tositoimiin. Otimme märkäpuvut ja lompsimme rannalle, jossa meitä odotti joukko surffiopettajia. Porukka jaettiin kolmeen ja jokaisella ryhmällä oli kaksi opettajaa. Ensi alkuun käytiin läpi luonnollisesti teoriaa ja kuivaharjoittelua. Sitten päästiinkin jo veteen, jossa merivesi otti meidät vastaan tunkeutumalla sieraimiin ja kurkkuun. En vielä tuossa vaiheessa tajunnut kääntää päätäni aaltojen pärskiessä naamalle, joten ihan oma vika. Unohdin myös samantien meille opetetut vaiheet, jotka läpikäymällä pääsisi seisomaan laudalle. Tein vain niinkuin tuntui luonnollisimmalta ja se toimi. Onnistuin pysymään pystyssä laudalla, tosin vielä melko huterasti.

10887314_10153147977581931_869330749134222636_o

Meikäläisten porukka. Ainoa ryhmään osunut mies juoksi pakokauhun vallassa toiseen tiimiin, kun huomasi joutuneensa naisten ympäröimäksi.

Kävimme välillä lounastamassa ja iltapäivällä palasimme rannalle. Jälleen kävimme hieman teoriaa läpi ja tällä kertaa vähän lämmittelyä ja venyttelyäkin. Veteen mennessämme huomasimme pian aaltojen olevan hyvin erilaisia kuin aamulla. Nyt ne läiskähtivät alas ja laudalla pysyminen oli lähestulkoon mahdotonta. Pari kertaa pyörin veden alla kuin pesukoneessa ikään ja kolauttelin raajojani niin lautaan kuin meren pohjaankin. Meille kerrottiin aallokon johtuvan laskuvedestä, jonka vuoksi aallot tulisi ottaa vasta niiden rikkoonnuttua. Sen jälkeen alkoikin taas sujua ja tämän kerran edistys näkyi tasapainon vahvistumisena.

12119909_10153148125881931_7274641978531529142_o

Illalla majapaikassamme järjestettiin bileet. Kymmeneltä alkanut hiljaisuus kuitenkin ajoi meidät läheiseen kylän ainoaan baariin, jossa esiintyi keski-iän ohittanut nainen bassokitaristin kanssa. Muut instrumentit tulivat nauhalta. Yhtään liioittelematta voin todeta, että oli paras baari-ilta koko Australiassa oloaikana! Musiikki oli menevää, yhdistellen vanhaa ja uutta ja meno oli katossa. Joistain löytyi myös keppi, jonka alitse siellä sievässä jonossa mambottiin. Baari meni kiinni jo kahdeltatoista, mikä oli vain hyvä, sillä aamulla herätys oli seitsemältä.

Seuraavana päivänä meille kerrottiin kääntymisestä ja painon vaihteluista laudalla. Aallot olivat rauhallisempia kuin edellisenä iltapäivänä, mutta eivät yhtä täydellisiä kuin ensimmäisellä kerralla. Onnistuin kuitenkin kääntymään heti ensimmäisellä yrittämällä, mikä oli tietysti mahtavaa. Loppua kohden aallot alkoivat ilmestyä vähän turhan tiheään ja niiden ottaminen alkoi käydä vaikeaksi. Mukavaa oli kuitenkin ja taas edistyttiin.

12141106_10153147988346931_42187765944972559_o

Viimeisenä päivänä delfiinit uiskentelivat kanssamme!

Loppupäivän ohjelmassa oli viimeinen lounas, löhöily, tavaroiden pakkaus ja lopulta lähtö. Viikonloppu ei varsinaisesti vastannut niitä mielikuvia, joita meille tuputettiin. Mutta opetukseen olen tyytyväinen, sillä opin enemmän kuin olin ajatellutkaan.

00010013

Hakuna matata – No worries

Koti-ikävä

Se alkoi ruisleivästä. Käytin kokonaisen luennon ruisleivästä haaveilemiseen. Seuraavana päivänä haaveilin vähän lisää. Ja sitä seuraavana.

Niinpä, miten voi ruisleivästä saada niin paljon irti ajateltavaa. En osaa vastata. Se vain pyöri jossain tuolla mielen sopukoissa muiden asioiden mukana. Yhä edelleen suunnittelen syöväni paketillisen ruisleipää heti kotiin päästyäni, mutta muuten himo on hieman hälventynyt. Fazerin sinistä sen sijaan en ole juurikaan kaivannut. Tai saunaa. Asiaan varmaan vaikuttaa se, että täällä on muutenkin niin lämmin ja suklaakin vain sulaisi kuumuudessa.

Mitä sitten kaipaan? Ihmisiä. Ensimmäiset pari kuukautta puhkuin seikkailunhalua ja omaa itsenäisyyttäni. Toki olen jonkin verran yksin matkustanut, mutta kokonaista lomaa en koskaan. Vajaan kolmen viikon päästä alkaa reilun kuukauden mittainen matkustelu, josta pari viikkoa vietän yksin. Tänne tulo oli askel, joka minun oli vain otettava tässä kohtaa elämääni. Samoin kuin 2010 lähtiessäni Englantiin töihin oli elämäni nytkin alkanut pyöriä samaa rutiinia ja ystäväpiirini olivat kutistuneet. Tätä on vähän kiusallista myöntää, mutta ajattelin, että eihän minulla edes ole kavereita Rovaniemellä. Melkoisen epäkunnioittavaa ihmisiä kohtaan, jotka ovat olleet elämässäni parhaimmillaan yli kymmenen vuotta. Tämä kuitenkin johtui vain ja ainoastaan vaihtoa edeltävän puolen vuoden aikaisista tapahtumista, joista olin kai jotenkin katkeroitunut. Katkeroitunut itselleni siitä, että olin epäonnistunut ystäväsuhteissani ja jotkut niistä olivat katkenneet.

Ondrejn käynnin jälkeen ajatusmaailmani ei ole ollut entisellään. Olen löytänyt täällä ihan uuden sosiaalisen puolen itsestäni ja kavereita ja tuttuja on minulla varmaan enemmän kuin koskaan ennen. Mutta mitään syvempää ystävyyssuhdetta en ole onnistunut muodostamaan. Ei vain ole tullut vastaan ihmistä, jonka kanssa olisi todella klikannut. Siksipä ihmisen, jonka kanssa minulla klikkaa paremmin kuin kenenkään muun kanssa, lähtö oli vaikea. Ennen Odrejn tänne tuloa olin antanut hänelle aivan liian vähän arvoa liidellessäni omissa uusissa vaihtokuvioissani. Vasta hänen tänne tultua tajusin, että siinä on se ihminen, jonka kanssa voin nauraa pienimmillekin arkisille asioille. Siinä on se ihminen, joka saa minut nauramaan, kun yritän parhaani mukaan olla ärtynyt. En kuitenkaan tuomitse itseäni noiden kahden ensimmäisen kuukauden takia, sillä kuten edellä tuli sanottua, se askel minun oli otettava.

Tuon ymmärryksen myötä aloin ajatella myös ystäviäni. Sosiaalinen elämäni Rovaniemellä ei ehkä ole kovin vilkas, mutta on minulla sentään ystäviä monien vuosien takaa. Ja sekin, ettei sosiaalinen elämäni ole ollut vilkas, johtuu omasta asenteestani. En ole ollut aktiivinen solmimaan uusia ystävyyssuhteita ja samaan aikaan olen vain rypenyt omassa epäsosiaalisuudessani. Tämä on myös syy, miksi olen laittanut liikaa painoa läheisimmille ystävilleni ja vaatinut heiltä liikaa, mikä on johtanut joidenkin suhteiden kariutumiseen.

Kuten huomasitte, ei koti-ikävä tarkoita minulle Suomen tai konkreettisten asioiden ikävöintiä (paitsi ruisleivän). Se tarkoittaa arvostusta niitä aineettomia asioita kohtaan, joita minulla siellä kotipuolessa on. Kuten ihmissuhteita.

Toivonkin muistavani jatkossa, että ystäviä ei ole koskaan liikaa – varsinkaan sellaisia, joiden kanssa oikeasti klikkaa.

 

Roadtrip osa 4: Keskellä ei mitään

Perjantaiaamuna en oikeastaan edes tiennyt minne olimme lähdössä. Sen tiesin, että menisimme jonnekki parin sadan kilometrin päähän elektronisen musiikin festivaaleille, mutta paikasta minulla ei ollut käryäkään. Suunnitelmat tuntuivat muutenkin vaihtuvat lennosta, joten päätin vain mennä mukana, mitä ikinä eteen tulisikaan. Aamulla tiosin vähän kärtysin asiaa, sillä olin kuvitelmissa, että kävisimme vielä rannalla ja lähtisimme hiljokseen iltapäivästä ajelemaan. Yhtäkkiä olimmekin jo pakkaamassa heti heräämisen jälkeen ja tarkoitus oli lähteä mahdollisimman pian. Olen vähän hitaasti lämpeäväistä sorttia, joten tuollaiset yhtäkkiset suunnitelman muutokset aiheuttavat sopivissa olosuhteissa pientä verenpaineen nousua. Ehkä asiaan vaikutti myös se, että kyseiset keskustelut käytiin tsekiksi silloin kun en ollut samassa huoneessa.

Päätettiin sitten kuitenkin käydä Ondrejn kanssa pikaisesti uimassa heti aamutuimaan ja jo alkoi taas tätä tyttöä elämä hymyilyttää. Varsinkin, kun nähtiin valaita todella lähellä rannan tuntumassa! Siellä oli ihmisiä sup-laudoilla ja valaat uivat ihan muutaman metrin päästä heistä. Varmasti melko ikimuistoinen kokemus heille.

Jo ennen puoltapäivää istuimme täyteen ahdetussa autossamme ja lähdimme köröttelemään kohti sisämaata. Loppujen lopuksi oli onni, että lähdimme niin aikaisin, sillä päästyämme perille oli aurinko jo laskemassa. En oikein tiedä miten saimme tuhrattua matkaan niin paljon aikaa. Ainakin pysähtelimme muutaman kerran ja kerran olimme vähän hukassakin. Maisemat muuttuivat rannikon verheydestä sisämaan punertavaan erämaahan. Tien varrella oli keltaisia kaktuksia, jotka olivat kuin suoraan jostain sarhakuvalehdestä.

Ennen festivaalialueelle ajoa kävimme vielä lyhyesti patikoimassa läheisessä Girraween kansallispuistossa. Reitti ei ollut kovinkaan mielenkiintoinen paria kivenmötikkää lukuunottamatta.

DSC_7359

Jotkut olivat kasanneet tällaisia kivikasoja reitin varrelle.

DSC_7372

Seuraavan päivän kohde.

Seuraavan päivän kohde.

DSC_7397

Kookaburra. Uskokaa tai älkää, mutta nämä linnut kuulostavat ihan apinoilta.

Sitten seuraa se hermoja kiristänein osuus. Olimme siis liikkeellä meidän vuokra-autollamme, sillä suunnitelmana oli, että sunnuntaina me jatkaisimme Ondrejn kanssa matkaan takaisin kohti Sydneytä ja Ondrejn sisko ja tämän poikaystävä palaisivat Gold Coastille heidän ystäviensä kyydissä. Ajellessamme kohti festivaalialuetta pimeys alkoi toden teolla laskeutua. Ei siinä vielä mitään, mutta jossain vaiheessa tie muuttui todella huonokuntoiseksi. Olimme tosiaan jo jonkin aikaa ajelleet pienillä hiekkateillä, mutta tämä tie oli täynnä kuoppia ja kiviä. Pari kertaa pohja kolahti ikävän kuuloisesti ja kerran jäimme kiinni hiekkaan. Ei tosiaankaan mikään järkevin paikka viedä vuokra-autoa, mutta eipä tuosta kukaan tiennyt etukäteen. Hammasta purren oli vain ajettava perille. Eikä perillä ollut juuri sen helpompaa. Parkkipaikka ja telttailualue olivat jossain puiden keskellä ja paikassa oli säkkipimeää. Ajoimme vieläpä kantoon, mutta onneksi auton vahingoilta vältyttiin.

Ennen telttapaikan etsimistä koimme pienen hengähdystauon olevan paikallaan. Joimme oluet tuijotellen käsittämättömän upeaa tähtitaivasta, josta pystyi hahmottamaan jopa linnunradan. Tähtiä oli niin paljon, ettei niistä pystynyt erottamaan minkäänlaisia tähtikuvioita. Eläköön valosaasteettomuus!

Joku saattoikin jo arvata, että festivaalit olivat melko hippiluontoiset. Ihmisiä oli oman arvioni mukaan 100-150. Siellä oli yksi lava, jonka edessä ihmiset jammailivat mitä mielikuvituksellisimmissa asuissa. Kyllä huomasi, että ihmiset olivat tulleet sinne ollakseen omia itsejään. Mekin tanssimme varsin antaumuksellisesti keksien toistaan typerämimpiä tanssiliikkeitä, eikä kukaan katsonut kieroon. Melkoisen vapauttava tunne, kun ei tarvitse miettiä mitä muut ihmiset ajattelevat sinusta.

Esiintyjiin en muuten kiinnittänyt juurikaan huomiota, mutta yksi sen onnistui tekemään. Tämä mies soitti toisella kädellä rumpuja ja toisella kosketinsoittimia. Yhdistelmä jota en ikinä ennen ole nähnyt ja hän oli myös todella taitava siinä. Alueella oli myös tulen pyörittäjä, jolla oli tosiaan käsissään kahden kettingin päässä tulessa olevat pallot. Kokeilin itsekin tuota, mutta melko huonolla menestyksellä, heh. Se näytti paljon helpommalta kuin todellisuudessa oli.

Aamulla herättyämme oli aurinkokin noussut ja vihdoin näimme missä oikeasti olimme.

DSC_7411

Yön pimeydessä luulimme tätä telttaa oikeaksi autoksi. Totuus paljastui aamulla.

Yön pimeydessä luulimme tätä telttaa oikeaksi autoksi. Totuus paljastui aamulla.

Aamulla tajusimme myös, ettei meillä ole oikein mitään järkevää ruokaa. Siksipä olimmekin onnesta mykkyrällä, kun löysimme alueelta pari kojua, jotka möivät kahvia, muffineja, munapekonihampurilaisia ja smoothieita.

DSC_7417

Smoothiet tehtiin lapsityövoimalla :D

Smoothiet tehtiin lapsityövoimalla :D

DSC_7420

Lapsiin oli panostettu ja heille oli rakennettu tällainen jättimainen sirkusteltta leikkipaikaksi.

Lapsiin oli panostettu ja heille oli rakennettu tällainen jättimäinen sirkusteltta leikkipaikaksi.

DSC_4091

Festivaalialueelta lähdettyämme kohtasimme poliisipartion. Meidät pysäytettiin ja kuskina toimineen Ondrejn tenttaaminen alkoi. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että Ondrej oli unohtanut ottaa piilolinssit yöksi pois, joten hänen toinen silmänsä oli melkoisen punainen. Silmän nähtyään poliisi mylvähti “milloin olet viimeksi käyttänyt huumeita?!”. Ei auttanut selittelyt vaan koko auto tutkittiin ja myllättiin huumeiden varalta. Jonkinlainen sylkitesti myös suoritettiin Ondrejlle. Saimme luonnollisesti puhtaat paperit, poliisien harmistukseksi, ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Menimme takaisin kansallispuistoon, jossa olimme olleet edellisenä päivänä ja kiipesimme The Pyramid kukkulalle (tai vuorelle niinkuin täällä päin kaikista nyppylöistä sanotaan), joka muistutti lähinnä suurta kalliolohkaretta. Ylämäkeen oli suhteellisen helppo talsia, vaikkei minkäänlaista tukea löytynytkään ja kallion oli todella jyrkkää. Pinta oli kuitenkin sen verran karheaa, että kengät pitivät siinä hyvin. Vain joissain kohdissa oli liukkaampaa ja silloin alkoikin mietityttää, että mitenköhän täältä alas tullaan. Periaatteessa, jos olisit liukastunut, olisi se ollut melko varmasti tarkoittanut hengenlähtöä, sillä mitään ei ollut pysäyttämässä laskua. Noista pahimmista paikoista ei yllättäenkään ole kuvia, sillä huomio oli kokonaisvaltaisesti kiipeämisessä.

DSC_7432 DSC_7434 DSC_4111 DSC_7438

DSC_7445

Pois päin ajellessamme pysähdyimme vielä kerran yhdelle vähän lyhyemmälle patikointireitille. Tässä kohtaa jalat huusivat jo hoosiannaa, eikä reitin varrelta löytynyt kuin vihaisia jättimäisia muurahaisia ja aaltoa muistuttava kivenlohkare.

Nämä kaverit oikeasti hyökkäsivät päälle.

Nämä kaverit oikeasti hyökkäsivät päälle.

Underground Greek

Underground Creek

Illaksi suuntasimme toiseen kansallispuistoon nimeltä Bald Rock. Emme taaskaan ehtineet perille ennen pimeän tuloa, mutta tällä kertaa tie oli ihan hyväkuntoinen, joten auton kolistelulta säästyttiin. Perillä meitä odotti kirjava sakki ihmisiä, joista osan Ondrejn sisko ja tämän poikaystävä tunsivat. Suurin osa oli taaskin tsekkejä, mutta oli siellä myös yksi britti, yksi aussi ja yksi brasilialainen – ja tietysti yksi suomalainen! Sain taas ihmetyttää ihmisiä kertomalla Suomesta ja vastailla kysymyksiin. Kyllä se Suomi vain on melko eksoottinen jopa Euroopasta tuleville ihmisille. Siinä jutustelun lomassa söimme brasilialaisittain valmistettua grillilihaa, joka oli ihan hemmetin hyvää.

DSC_7496

Kokeiltiin myös kuvata tähtitaivasta, mutta vielä siinä on opettelemista. Siellä se linnunratakin pilkottaa puiden takana.

Aamulla herättiin Ondrejn kanssa ennen seitsemää ja pakattiin kamppeet autoon. Jouduimme lähtemään noin aikaisin, sillä puistonvartija oli kuuleman mukaan tulossa seitsemän jälkeen emmekä olleet maksaneet telttapaikasta. Ja se miksi emme olleet maksaneet johtui siitä, ettei ketään ollut paikalla illalla saapuessamme. Niinpä hipsimme pois vähin äänin kuten meitä oli kehoitettu. Sanoimme tietysti hyvästit Ondrejn siskolle ja tämän poikaystävälle, mutta muuta porukkaa emme enää nähneet.

 

Koko päivän vain ajoimme ja ajoimme. Itsekin pääsin vihdoin kunnolla ratin taakse ja ajoin noin puolet matkasta. Viimeisen yön vietimme lähellä Sydneyä The Entrancessa, samalla leirintäalueella kuin ensimmäisen yönkin. Seuraavana päivänä pesetimme auton, palautimme sen ja tulimme Canberraan. Näin koko huikea reissu oli päätöksessään.

Ai miten niin musta auto?

Ai miten niin musta auto?

Onneksi ilmastointi autossa toimi.

Onneksi ilmastointi autossa toimi.

DSC_7558

 

Roadtrip osa 3: Gold Coast

DSC_7280

Oi Kultaista Rannikkoa. Lyhyeksi jäi reissu sinne. Ehdimme viettää Gold Coastilla yhden täyden päivän, kunnes maantie kutsui taas. Tuo yksi päivä oli onnistuttu kuitenkin ahtamaan sen verran täyteen ohjelmaa, että siitä riittää kerrottavaa kokonaiseksi postaukseksi. Näimme myös jotain, mitä tituleeraisin yhdeksi reissun kohokohdaksi, mutta siitä lisää tuonnempana.

Ahtauduimme aamulla kaikki neljä pieneen vuokrakotteroomme ja suuntasimme kohti vuoria. Edelliset pari päivää olivat olleet lämpimiä ja niin oli tämäkin päivä. Itse asiassa lämpötila ei ole laskenutkaan enää tuon jälkeen alle kahdenkymmmenen, mitä nyt täällä Canberrassa kerran tai kaksi. Tosiaan, aikeenamme oli kiertää lyhyehkö sademetsälenkki, jonka varrella oli jonkinlainen kallion läpi virtaava vesiputous. Ei se vesiputous itsessään kovin kummoinen ollut, mutta tulipahan nähtyä. Ilmeisesti Gold Coastin lähistöllä ei hirveästi luonnonnähtävyyksiä ole, joten kaikki kunnia näille meidän australialaistuneille tsekeillemme siitä, että kaikkensa tekivät  meitä viihdyttääksemme.

Tuolta se tuli...

Tuolta se tuli…

... Ja tuonne se meni.

… Ja tuonne se meni.

DSC_3513

Sitten päästään siihen jännittävään osioon. Alkaa vähän ehkä jo  nolottaa tämä ylihypettämiseni, sillä ei tämä nyt välttämättä muiden ihmisten mielestä niiiiiiin jännä juttu ole. Asiaan. Reitin loppupuolella vastaantulijat sanoivat, että polun varrella on jokin elukka, jonka nimeä en kuullut. Kiirehdimme tietysti into piukeina eteenpäin ja mitä löysimmekään – pytonin! Siinä se auringossa paistatteli vailla huolen häivää. En osannut ollenkaan odottaa törmääväni pytoniin Australiassa.

Tui tui.

Tui tui.

Ei ihan pieni kaveri.

Ei ihan pieni kaveri.

Tässä välissä onkin hyvä mainita, että tänään näimme taas kerran käärmeen kampuksella. Samainen liero kuin edellisellä kerrallakin (lajiltaan siis). Oli kyllä niin pirun näppäräliikkeinen, että hetken toisiamme silmästä silmään tuijotellessamme katosi silmänräpäyksessä avoimeen sadevesikaivoon. Ymmärrän yhä paremmin miksi varoitellaan, ettei pitäisi jäädä ottamaan kuvia tästä tappavan myrkyllisestä käärmeestä.

Pois päin ajaessamme pysähdyimme jollekin taukopaikalle, jossa kuulemma asustaa varaani. Löysimme varaanin, mutta se ei tsekkiemme mukaan ollut sama tyyppi kuin normaalisti. Pienempi ja arempi oli tämä kaveri. En nyt silti ehkä niin pieneksi kutsuisi.

DSC_7226

DSC_7237

Lopulta lähdimme ajamaan takaisin rannikolle tarkoituksenamme mennä vihdoin ja viimeinkin uimaan ensimmäistä kertaa koko reissun aikana. Ensin kuitenkin kävimme ihastelemassa kymmeniä kallioilla paistattelevia liskoja. Hauska, että Suomessa lemmikkeinä pidettäviä elukoita, kuten liskoja, käärmeitä ja lintuja, näkee täällä  ihan normaalissa arkisessa elinympäristössä. Pitäisiköhän lanseerata jokin oikein tyypillinen suomalainen eläin lemmikiksi täälläpäin maailmassa. Vaikkapa rusakko. Täällä näkee vain semmosia söpöjä pieniä pupuja pomppimassa ympäriinsä. Rusakossa olisi asennetta.

DSC_7265

DSC_7282

Kävimme uimassa ja hihkuin taas kerran kuin pikkutyttö konsanaan. Jotenkin vain ne aallot ovat parasta ikinä. Vesi oli joidenkin mielestä kylmää. Minun mielestäni se ei ollut Lapin jokivettä kummempaa. Kerrankin tilanne, jossa olen pystynyt esittämään pohjoista kylmän kestävyyttä. Yleensä olen aina se, jolla on kaikista eniten vaatetta päällä.

Ja ohjelma jatkuu. Iltapäivästä lähdimme eräälle eläinpuistolle, jossa tarkoitus oli syöttää papukaijoja. Ne kuulemma istuvat ihmisten päälle, kun heillä on kookosmaitoa käsissään. Eipä niitä pirun lintuja tietenkään juuri sinä päivänä näkynyt. Lohdutukseksi yleisölle tarjottiin tilaisuutta ottaa pyton(!) olkapäille, heh! Kappas kappas, vanha kamu.

Ilmekin mitä mehukkain.

Ilmekin mitä mehukkain.

Tämän jälkeen taidettiin ajaa taas kerran jonnekin katselemaan auringonlaskua. Tässä menee jo päivissä sekaisin, kun auringonlaskukuvia on sieltä ja täältä. No, tällä kertaa vuorossa hieman teollisempaa maisemaa.

DSC_7324 DSC_7318

Kun pimeä laskeutui, sai viimein vähän hengähtää ja käydä ostamassa älyttömän kokoiset jäätelöt. Ja oli pojat kyllä hyvää. Kävelimme rantakadulle puiden alla, jossa papukaijat jälleen kerran möykkäsivät sielujensa kyllyydestä. Vähän mietitytti, että nuoleekohan sitä kohta linnunpaskaa tötteröstä, mutta selvittiin kuitenkin. Tosin Ondrej onnistui tuon jälkeen lennättämään jäätelöpallonsa kahden metrin päähän ihan pelkästään nuolaisemalla sitä. Kuulemma. Vähän kyllä epäilen, että tapaukseen liittyy vääränlainen tötterön pitokulma.

Illalla vielä lähdimme grillaamaan Ondrejn siskon ja hänen poikaystävänsä kavereiden luokse. Ovesta sisään astuttuamme yksi toisensa jälkeen sisälläolijoista paljastui tsekkiläiseksi. Minä ja noin seitsemän tsekkiläistä, jippii. Olen täällä oppinut, että jos ryhmässä on kolme tai useampi henkilö samaa kansallisuutta keskenään, alkavat he ennemmin tai myöhemmin puhua omaa kieltään. Onneksi paikalle saapui myöhemmin pari espanjalaista ja yksi aussi, joten painetta englannin puhumiseen oli enemmän. Ondrejn sisko (Ondrejn lisäksi) jaksoi kyllä sinnikkäästi puhua englantia, vaikka muut hänelle tsekkiä puhuivatkin, josta suuret kiitokset hänelle. Oli hauska ilta ja näimme muuten jättisuuren lepakonkin!

Seuraavassa, eli viimeisessä Roadtrip-postauksessa, luvassa muun muassa kertomusta festivaaleista keskellä ei mitään.

Stay tuned!

 

Roadtrip osa 2: Byron Bay

DSC_7034

Oletteko ennen kuulleet Byron Baysta tai Gold Coastista? Kyseiset kaupungit ovat melkoisen tunnettuja surffimekkoina ja rantaparatiiseina. Byron Bay sijaitsee noin 80 kilometrin päässä Gold Coastin eteläpuolella ja pysähdyimme siellä päiväkseltään ennen suuntamista lopulliseen määränpäähämme. Ondrejn sisko ja hänen poikaystävänsä asuvat Gold Coastilla ja koko matkan pääasiallinen tarkoitus olikin käydä vierailemassa heidän luonaan. Tapasimme heidät itse asiassa jo Byron Bayssa, jossa lounastimme yhdessä, jonka jälkeen lähdimme yhdessä ihmettelemään rantaa ja paikallisia nähtävyyksiä.

DSC_7002

Pysähdyimme jaloittelemaan vielä ennen Byron Bayta eräässä pienessä kyläpahasessa ja näimme ensimmäisen kerran valaita! Niistä ei valitettavasti kunnollisia kuvia saanut, sillä ne näyttivät pinnan yläpuolella vain hieman selkäänsä.

DSC_7000

DSC_6995

DSC_3166

Ondrejn sisko kehui kuinka paljon liskoja tulisimme näkemään. Näimmekin yhden lähtiessämme kiipeämään Byron Bayn majakalle, mutta siihen se sitten jäi. Koko matkan ylös tähyilimme pusikoihin, mutta näimme vain paikallisia kalkkunoita (ainakin niiltä ne näytti). Kyseiset kalkkunat olivat niin tuhottoman yleisiä ja epäkiinnostavia, ettei niistä tullut edes räpsäistyä kuvaa. Niin ja toki valaitakin näimme aina vähän väliä meren pinnalla henkeä haukkaamassa, mutta niistä kun ei kunnollisia kuvia saanut, uhkasi kuvasaldo jäädä laihanlaiseksi. Toki maisemat olivat kauniita.

DSC_7006

DSC_7032 DSC_7020

Australian itäisimmällä pisteellä

Australian itäisimmällä pisteellä

Takaisin tullessamme olimme jo luopuneet toivosta liskojen suhteen. Ei sinänsä harmittanut, sillä kohtasimme jotain parempaa ja odottamatonta, nimittäin nokkasiilin. Peloissaan se raukkariepu tosin oli, sillä se oli vähän satimessa. Pää oli jossain kolossa, mutta muu kroppa ulkopuolella. Ilmeisesti taktiikkana oli “minä en näe niitä, ne eivät näe minua”. Ei ole ihan tavallista nähdä nokkasiiliä Australiassa ja meidän paikallisillekin se oli ensimmäinen kerta kuuden Australiassa asutun vuoden aikana.

DSC_7043

Uskaltautui se sentään sen verran päätä nostamaan, että sai tämän kuvan napattua.

Ja sitten vielä näimme kuin näimmekin toisen liskon. Liskoja näimme itse asiassa myöhemmin Gold Coastilla pilvin pimein, joten ihan turhaa oli valitus niiden näkemättömyydestä.

DSC_7072

Iltapäivällä Gold Coastia kohti ajellessamme pysähdyimme vielä eräälle näköalapaikalle. Mikä tarkoitti lisää kiipeämistä. Maisemat olivat samantyylisiä rantamaisemia ja niitä kohtaan alkoi hieman jo kyllästyminen iskeä. Paikan kohokohta olikin mielestäni kallioiden takaa avautuva pieni musta saari, joka muodostui erikoisista pylväskivistä. No, katsokaa itse, en osaa sitä sen paremmin selittää.

Koko saarta oli mahdotonta saada kuvaan, sillä käytössäni oli sillä hetkellä kameran pidempi kuvaputki.

Koko saarta oli mahdotonta saada kuvaan, sillä käytössäni oli sillä hetkellä kameran pidempi objektiivi.

Illalla Gold Coastille päästyämme otimme rennosti ja joimme parit oluset. Ajatuksena oli lähteä  johonkin yömarkkinoille (night market), mutta kolmen yön teltassa nukkumisen jälkeen uni vei voiton. Ette usko kuinka hyvin sitä pieni ihminen nukkuukaan ohuella lattialle levitetyllä patjalla, kun se vain on sisätiloissa. Ensimmäistä kertaa reissun aikana ei tarvinnut heräillä keskellä yötä kylmyyteen.

Tarkoituksenani oli kirjoitella Byron Baysta ja Gold Coastista samassa postauksessa, mutta näiden kuvien paljouden takia armahdan teidät (ja itseni) ja kirjoitan Gold Coastista oman postauksensa myöhemmin.

Roadtrip osa 1: Kohti pohjoista

Kun lähtöpäivänä vielä hytisin aamuauringossa taksia odotellessani, enpä arvannut millaisissa lämpömittarilukemissa tulisimme takaisin viikkoa myöhemmin. Poissaollessani Canberraa oli kohdannut vuodenaikaan nähden epätavallinen lämpöaalto ja jotkut arvelevat, että alkukesäkin tulee olemaan erityisen kuuma. Mielenkiintoiset ajat edessäpäin etten sanoisi.

Matkamme alkoi Sydneyn lentokentältä, jonka ulkomaan terminaalista kävin poimimassa poikaystäväni. Yhdessä sitten haimme varaamamme vuokra-auton, joka tosin oli odotettua pienempi, sillä edellinen vuokraaja ei ollut palauttanut meille tarkoitettua ajokkia ajoissa. Saimme siitä hyvästä ihan mukavan alennuksen, mikä sopi oikein hyvin tarkan markan opiskelijalle. Aikaa kului paljon säätämiseen, kuten Sydneystä ulospääsyyn ja retkeilytarvikkeiden ostoon, joten ensimmäisenä päivänä emme ehtineet ajaa kovin pitkälle ennen pimeän tuloa.

DSC_6536 DSC_6610

Majoitumme pienessä kaupungissa nimeltä The Entrance. Informaatiopisteeltä meidät ohjattiin eräälle leirintäalueelle, jonka omisti hurmaava iäkäs herrasmies. Hän oli hidas liikkeiltään ja huonomuistinen, mutta vitsit kulkivat. Ihastuin itse paikkaankin, vaikkakaan se ei hinta-laatu-suhteeltaan aivan ykköspaikalle yltänyt. Pystytettyämme Kmartista hankitun  halpistelttamme kävimme kuvaamassa auringonlaskua ja pelikaaneja meren rannalla. Rantakadulla oli pari pienehköä puuta, jotka olivat täynnä pieniä papukaijoja pitämässä jonkinlaista torikokousta. Tai ehkä kyseessä oli enemmänkin jonkin sortin Speed Dating, sillä linnut istuivat oksilla pareittain ja mekastus oli melkoinen. Jotenkin söpöä.

DSC_6542

Ulkokeittiö leirintäalueella

DSC_6569

DSC_6591

Jäätävän yön jälkeen lähdimme ajelemaan kohti pohjoista. Tässä kohtaa meillä ei ollut vielä kummoinenkaan kiire, joten kolusimme kaikessa rauhassa mielenkiintoisilta vaikuttavia paikkoja. Pysähtelimme usein ja ajelimme pikkuteillä. Pelikaaneja oli joka paikassa ja allekirjoittaneen into kyseisiä elukoita kohtaan alkoi hiipua. Ondrej sen sijaan jaksoi edelleen innostua jokaisesta katulampun päällä kyyköttävästä pelikaanista ja pelikaaniparvista nuokkumassa vesistöjen rannoilla. Ihan hauskoja otuksia kaiken kaikkiaan.

DSC_6627 DSC_6630 DSC_6633

12067175_10153266139077746_1169025547_n

Eräällä pikkutiellä ajellessamme alkoi puiden välistä näkyä hiekkadyynejä. Hiekkavalli jatkui ja jatkui kilometritolkulla, joten lopulta päätimme hypätä autosta katsastamaan mitä sen takana oikein näkyy. Jouduimme raivaamaan tiemme läpi pusikon, mikä Australiassa on aina hieman arveluttavaa hommaa. Jotenkin sitä toisaalta on karaistunut noiden hämähäkkien ja käärmeiden suhteen, eikä niitä osaa enää oikein pelätä. Mitä siis löysimme hiekkadyynien takaa? Antaa kuvien puhua puolestaan.

DSC_6653 DSC_6659 DSC_6667 DSC_6677

DSC_2763

Illalla päädyimme kaupunkiin nimeltä Port Macquarie, joka oli melkoisen täynnä ihmisiä. Kyllähän siellä nätit rannat olivatkin ja saimme upeita kuvia. Yö oli jälleen kerran aina jäätävän kylmä, eikä nukkumisesta oikein aamuyöstä tullut mitään. Heräsin silmät turvoksissa ja kärtyisenä. Vauhkosin aikani, kunnes lopulta reissumieli valtasi taas mielen ja oma ärtymys alkoi lähinnä naurattaa. Naurettua tuolla reilun viikon reissulla tulikin paljon. Siinä mielessä on tullut valittua melkoisen hyvin tuo ukkeli, että välillä saa nauraa itsensä tukehtusmiskuoleman partaalle. En väitä, että olisimme jotenkin hulvattoman hauskoja persoonia. Meidän huumorimme vain sattuu kohtaamaan erityisen hyvin.

DSC_6699 DSC_6700 DSC_6710 DSC_6712

Kun ensimmäisen kerran näimme tämän ilmestyksen kohoavan horisontin takaa, emme millään meinanneet ymmärtää mikä tuo punainen pallo oli. Kuuhan se siellä vähän tuhdimmassa mittakaavassa.

Kun ensimmäisen kerran näimme tämän ilmestyksen kohoavan horisontin takaa, emme millään meinanneet ymmärtää mikä tuo punainen pallo oli. Kuuhan se siellä vähän tuhdimmassa mittakaavassa vain.

Viimeisenä varsinaisena ajopäivänämme tiistaina uhrasimme aikaa kiertotielle nähdäksemme erään kansallispuiston, vaikka aika alkoi käydä vähiin. Halusimme olla perillä Gold Coastilla keskiviikkoaamuna, sillä Onderjn sisko oli ottanut töistä vapaata vuoksemme, emmekä viitsineet venyttää tuloamme pidempään. Kansallispuisto oli lopulta vähän turha. Siellä oli jonkinlainen sademetsä ja pari vesiputousta, eikä juuri muuta. Myöhemmässä vaiheessa reissuamme näimme paljon mielenkiintoisempiakin asioita, mutta niihin palaan parissa seuraavassa postauksessa. 

Kohti vuoria. Kansallispuisto oli vuoren päällä, jonne ajaminen melko mielenkiintoista.

Kohti vuoria. Kansallispuisto oli vuoren päällä, jonne ajaminen melko mielenkiintoista.

 

DSC_6837

Dorrigo kansallispuisto

DSC_2924

DSC_6924

DSC_6887

Viimeinen leirintäalue, jolle majoituimme Graftonissa, oli hinta-laatusuhteeltaan ehdottomasti paras. Ensinnäkin maksoimme siitä vain puolet mitä aikaisemmista. Toiseksi suihkut ja vessat olivat todella siistit ja kyseisissä tiloissa soi radio. Kolmanneksi jokaisella teltta-/asuntoautopaikalla oli oma palmu, hahaa! Kaiken kaikkiaan paikka oli todella idyllinen. Harmi kyllä leirintäalueen nimeä en tiedä.

DSC_6969 DSC_6974

Siinäpä sitä kuvapläjäystä kerrakseen. Kirjoitan Byron Baysta ja Gold Coastista ensi kerralla. Loppuun vielä bonuskuva arvaatteko mistä – no auringonlaskusta tietysti. Taisimme kehittää jonkinlaisen harrastuksen auringonlaskujen kuvaamisesta.

DSC_6915

Meksikon itsenäisyyspäivän juhla

Kuulostipas hienostuneelta. Ryyppäjäisethän ne olivat, eikä mikään pukujuhlia. No ei vain. Vasta ihan loppuillasta meno kävi vähän hurjemmaksi – jostain muun muassa ilmestyivät ostoskärryt sinne. Ostoskärryjä nyt sinänsä näkee melko usein täällä, sillä on ihan normaalia, että ihmiset pukkaavat ostoksensa niillä läheiseltä ostarilta (n. 15 minuutin kävelymatkan päässä) kotiovelleen. Yleensä ne tosin pysyttelevät ulkotiloissa.

Olin auttelemassa valmisteluissa ja sain todella paljon kiitosta tomaatin leikkuutaidoistani. Jopa niin paljon, että sain leikata toisten leikkaamat tomaatit uudelleen. Hassuja nuo meksikolaiset.

Kaikki oli luonnollisesti meksikoteemaista: ruoka, musiikki, koristelut, pelit, juomat ja niin edelleen. Näistä muodostuivat kyllä yhdet lempipippaloistani täällä, en osaa oikein sanoa miksi. Hauskaa oli.

IMG_6989 IMG_6986 IMG_7000 IMG_7002 IMG_7019 IMG_7029

 

Ruoka hävisi sitä mukaa tarjottimilta, kun sitä esille laitettiin, enkä ehtinyt valitettavasti ottaa kuin yhden kuvan tarjoiluista.

Ruoka hävisi sitä mukaa tarjottimilta, kun sitä esille laitettiin, enkä ehtinyt valitettavasti ottaa kuin yhden kuvan tarjoiluista.

IMG_7051

Sangriaa!

IMG_7047 IMG_7057 IMG_7066 IMG_7073

Sombrero oli niin iso, ettei melkein kuvaan mahtunut.

Sombrero oli niin iso, ettei melkein kuvaan mahtunut.

¡Viva méxico!

Menneen viikon lumia

Huh huh, kun on ollut kiireinen viikko! ‘Semester Break’ elikkä viikon loma alkoi juuri ja sitä ennen piti saada kaikki palautettavat tehtävät kasaan, joita olikin todella kiitettävästi. Koulutyöt pääsivät vähän kerääntymään loppua kohden, kun ylläripylläri oli muutakin tekemistä. Lähdin muun muassa rannikolle extempore yhden yön telttareissulle, vaikka olisi pitänyt kirjoittaa esseetä. Ei se ole niin justiinsa. Olen muutenkin huomannut, että olen Suomessa käyttänyt ihan liikaa aikaa kirjallisten töiden hiomiseen. Täällä nimittäin olen saanut nimittäin ihan samanlaisia arvosanoja, vaikka kirjoitankin englanniksi ja käytän töihin vähemmän aikaa.

Viime viikon keskiviikkona oli Meksikon itsenäisyyspäivä ja sitä sitten juhlimmekin neljän meksikolaisemme kunniaksi. Laitan noista pippaloista oman kuvapläjäyksen tulemaan ensi viikolla, sillä kuvamateriaalia riittää ja olivatpahan sen verran hauskat bileet, että ansaitsevat oman postauksensa.

Viikko sitten lauantaina lähdimme tosiaan alle päivän varoitusajalla rannikolle telttailemaan. Harmi, ettei minulla ole kuvaa meidän kymmenen hengen teltastamme, sillä olihan se hulppea. Siis kokonsa puolesta, muuten aika halpiskamaa. Heti ensitöiksi pikkukaupunki Kiamaan päästyämme kävimme vetämässä ‘fish and chips’:it, siis uppopaistettua kalaa ja ranskalaisia. Olen viimeksi syönyt kyseistä ruokaa Briteissä vuonna nakki ja paavo, ja silloinkin vain kerran. Ei ihan oma suosikkini, mutta kyllä sitä syö, jos suolaa vain on tarpeeksi, hah!

IMG_7092

Täydellä vatsalla olikin sitten hyvä vyöryä mereen pulikoimaan. Menimme eräälle salaiselle rannalle, jonne piti uida muutaman kymmenen metrin matkan sinne päästäkseen.

20090005_001

20110010_001

20340004

Tältä reissulta minulta löytyy enemmän videomateriaalia kuin kuvia ja yritänkin tässä saada aikaiseksi jonkinlaisen videon tuosta reissusta.

Illemmalla alkoi pilviä kasautua taivaalle ja vettä tulikin sitten lopulta koko yön ja aamun. Päätettiinkin lähteä jo puolen päivän maissa pois, kun uimaankaan ei enää päässyt.

IMG_7108

Siellä oli tuollainen kolo, josta turskahteli vettä ulos aina kun aallot löivät rantaan

IMG_7109

IMG_7137

Tällä viikolla kävin toisella eksursiollani Aboriginaalien kalliotaidetta ihastelemassa. Uskokaa tai älkää, mutta siellä oli pirun kylmä. Vaikea uskoa, että vain muutamaa päivää aiemmin olin uiskentelemassa meressä, kun tuolla kaksikaan pitkähihaista ei riittänyt lämpimänä pysymiseen. Tuuli oli tietysti isossa roolissa ja se olikin yksin kylmmimmistä viimoista mitä olen kokenut.

IMG_7212

Bongaa lauma kenguruita

IMG_7242

Näin muuten tällä viikolla myös ensimmäistä kertaa käärmeen ja hämähäkin täällä. Kesää kohden niitä kuulemma pitäisikin alkaa näkymään. Olin kävelemässä kauppakeskukseen, kun muutaman metrin päästä tosiaan luikerteli metrinen käärme jalkakäytävän yli. Pikaisen googlettelun perusteella, kyseessä oli mahdollisesti Eastern Brown Snake eli tämä tässä:

Kuva Googlen kuvahausta

Kuva Googlen kuvahausta

Kyseinen käärme on melko yleinen näky Canberrassa ja kyllä, se on myrkyllinen. Toiseksi myrkyllisin maalla elävä käärme koko maailman mittakaavalla. Että sillä lailla.

IMG_7291

Tämä kaverin näin ihan oman kämpän vessassa. Näyttää kamalalta, mutta oikeasti kooltaan vain noin 3 cm. Uskon, että Australia ei ole vielä pannut parastaan.

Mutta nyt. Nyt minä lähden vihdoin viettämään ehkä ansaittuakin lomaa Gold Coastille. Palaan langan ääreen reilun viikon kuluttua raportoimaan reissun kulusta. Lupaamani Meksikon itsenäisyyspäivän postauksen laitan toki tulemaan ajastettuna jossain kohtaa viikkoa.

Kuulumisiin!